Part 21

Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon, huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.

XXIII Luku.

Marcia vietti iltapäivänsä odottaen hermostuneen jännitettynä setänsä kotiintuloa. Hän ei puhunut Mrs. Copleylle mitään miehestä, jonka hän oli tavannut nukkumassa luolassa, ja tyyneys, johon hänen täytyi ulkonaisesti pakoittautua, enensi yhä hänen sisäistä kiihtymystänsä. Turhaan hän koetti järkisyillä haihduttaa pelkoansa; siihen eivät pystyneet mitkään todistelut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuutti itselleen, että mies ei saattanut olla sama napolilainen, joka oli varoittanut hänen setäänsä; hänhän oli turvassa lukkojen takana; tuo tatuoitu krusifiksi oli vain jonkun salaisen seuran tunnusmerkki. Mutta ei hän saanut itseään siitäkään vakuutetuksi. Ensimmäinen vaikutus oli iskenyt häneen niin varmana, ettei se hevillä haihtunut, ja kun se sattui juuri tällaisena kapinan ja laittomuuden aikana, oli se sitäkin voimakkaampi. Marcia oli vasta kuullut kerrottavan, miten taloihin oli murtauduttu, Campagnalla oli hyökätty matkustajien kimppuun ja heidät oli ryöstetty. Hän oli kuullut puhuttavan Camorran kostonhalusta, saman miehen, jota hänen setänsä oli vastustanut. Nuo tiedot eivät olleet rauhoittavia; ja vaikka Marcia päättäväisesti työnsi ne mielestään, huomasi hän kerta toisensa jälkeen taas pohtivansa niitä. Hän tiesi, ettei Italian huolellisesti kehitetty poliisijärjestelmä ollut vain näön vuoksi olemassa.

Mr. Copleyn ja Melvillein piti saapua viiden junassa, mutta kun heitä ei kuulunut vielä puoli kuudenkaan aikaan, istuutuivat Mrs. Copley ja Marcia teepöytään, tai oikeammin nauttimaan jäällä jäähdytettyä mehua odottamatta heitä kauempaa. Pöytä oli asetettu paatsamapuiden varjoon, sinne, missä lehtokäytävä päättyi pengermän yläpäähän, ja mihin pieninkin mahdollinen tuulenhenkäys voisi löytää tiensä. Gerald ja Gervasio hotkaisivat omat lasillisensa nopeasti ja vetäytyivät sitten paatsamien varjoon leikkimään hevosta kärsivällisen Bianca paran kanssa, käyttäen ohjaksina hänen hilkkansa liehuvia nauhoja. Mrs. Copley ja Marcia istuivat pöydän ääressä lausuen sillointälloin sanan toisilleen. Väliajoilla kiintyi Marcian katse vehnäpeltoon kirjavine unikkoineen ja kauempana siintäviin sypresseihin.

"Minä luulen, että he kuitenkin loppujen lopuksi tulevat!" huudahti Mrs. Copley varjostaen kädellä silmiään katsellessaan Roomaan johtavalle tielle, joka kulki kuin keltainen nauha suoraan halki peltojen ja viinitarhojen. "Aivan oikein, tuolla näkyvät vaunut!"

Marcia katseli liikkuvaa pilkkua ja pudisti päätään. "Sinulla on paremmat silmät, täti Katherine, kuin minulla, jos näin etäältä voit erottaa setä Howardin."

"Vaunut kääntyvät huvilatielle. Olen varma, että he tulevat. Ihmisparat! He ovat varmaan puolikuolleita ajettuaan tällaisessa helteessä. Roomassa on varmaan ollut sietämätöntä tänään." Näin sanoen hän nopeasti lähetti Pietron tuomaan lisää virvokkeita.

Mutta kymmenen minuutin kuluttua näkivät he vaunujen muuttuneenkin rämiseviksi campagnalaisvankkureiksi eikä siis ollut muuta neuvoa kuin jälleen istua odottamaan. Puoli kahdeksan aikaan alkoi Marcia hermostua. Olisikohan sedälle saattanut tapahtua jotain? Olisikohan ollut syytä kertoa kaikki tädille, ja lähettää joku setää vastaan varoittamaan häntä? Mutta eihän kukaan uskaltaisi pysäyttää vaunuja avoimella tiellä, keskellä valoisaa päivää. Sadat mielikuvat kulkivat hänen aivojensa lävitse, kunnes lopulta, kun kello jo oli kahdeksan, kuului hiekkakäytävältä pyörien ratinaa.

Sekä Mrs. Copley että Marcia päästivät helpotuksen huudahduksen. Mrs. Copley oli ollut tuskissaan päivällisen tähden, ja Marcia niiden monien huoliensa vuoksi, jotka nyt haihtuivat kuin yhdellä iskulla, kun hän tiesi setänsä olevan turvassa. Molemmat kiiruhtivat piha-aukealle vastaanottamaan tulijoita. Paitsi Melvillejä ja Mr. Copleytä astui vaunuista vielä Laurence Sybertkin. Nähdessään hänet Marcia säpsähti kysellen sykkivin sydämin mielessään, minkä vuoksi hän oli mahtanut tulla.

Katsahtaessaan heidän kasvoihinsa, keskeytti Mrs. Copley äkkiä iloiset tervetuliaissanansa huudahtaen: "Onko jotain tapahtunut? Miksi tulette näin myöhään?"

He olivat silminnähtävästi kiihdyksissä, eivätkä ehtineet hukata aikaa tervehtimisiin, ennenkuin tyhjensivät uutisvarastonsa. Oli tehty murhayritys kuningas Umbertoa vastaan juuri samana iltapäivänä Pinciolla, Rooma oli sotatilassa ja lisäksi oli paljastettu salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata pääministeri ja hallituksen muut johtohenkilöt.

Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt vastata, kaikki olivat äänessä -- kaikki paitsi Sybert. Marcia huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.

"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista -- olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut tuntea helvetin esimakua."

"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta. Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki voimin raastetuksi hänet tänne."

"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."

"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs. Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa", vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan. Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä Sybert itse asiassa oli miehiään.

Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä, kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa. Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä, kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko laajuudessaan.

Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti, joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa suoraan kuninkaan sydämeen.

Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui eteenpäin silmät selällään.

"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen '_Viva liberta_!' hän antautui sotilaitten käsiin -- olen aivan ymmällä mitä nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. '_Viva liberta!_ sitä he huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."

"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään täällä Italiassa", virkkoi Copley.

"Missä sitten ei nykypäivinä olisi vallankumousta ilmassa?" päivitteli Melville. "Keski-Afrikka odottaa aina uutta hallitusta, saadakseen taas kumota sen."

"Sivumennen sanoen", pisti Copley väliin, "salamurhaaja on Sybertin ystävä."

"Sybertin ystävä!" Marcia kertasi sanat, ehtimättä ajatella niiden muotoa.

Sybert kuuli huudahduksen ja hymyili hiukan.

"Ei erittäin läheinen ystävä, Miss Marcia. Tutustuin häneen niihin aikoihin, jolloin te löysitte Marcelluksen."

"Miten se tapahtui?" Mrs. Copley kysyi.

"Kuulin hänen pitävän puheen eräässä kahvilassa."

"On vahinko, että ette toimittanut häntä silloin talteen", virkkoi Melville. "Olisitte säästänyt poliisilta paljon huolta. He ovat jo jonkun aikaa pitäneet häntä silmällä."

"Siihen aikaan en ilmiantanut ihmisiä", Sybert vastasi kuivasti. "Muuten ei poliisilla nyt ole mitään valittamisen syytä. Mies on mielestäni itse ilmiantanut itsensä mahdollisimman suorasukaisesti; nyt hän ei enää kuljeskele ympäri työntämässä tikareita kuninkaiden rintaan. Italialaiset ovat kiihkeätä väkeä, kun heidät kerran on yllytetty; he puhuvat enemmän kuin on viisasta -- mutta kun tulee toiminnan aika, silloin he tavallisesti peräytyvät. Tällä miehellä näytti kuitenkin olevan rohkeutta toteuttaa vakaumuksensa. Loppujen lopuksi oli tuo hänen puoleltaan sittenkin tavallaan suurenmoisesti tehty."

"Suurenmoisesti tosiaan", virkkoi Melville otsaansa rypistäen.

"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani. En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."

"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää, että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni -- tunnustan, että en tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää pitävän häntä täysin järkevänä."

Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja miettiväisenä rypistäen otsaansa.

"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta -- eikä läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta? Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan tiedettävä se'."

Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa, katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.

"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu. Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan, joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen, osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."

Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin taisteluhaaste.

"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa. Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies, joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan elämä alati vaarassa."

"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.

Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi. "Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."

"Luuletteko, että kuningas säikähti?" kysyi Marcia. "Ihmettelen, miltä mahtaa tuntua herätä joka aamu ajatukseen, että ennen iltaa kenties on joutunut salamurhan uhriksi."

"Hän ei näyttänyt ensinkään pelästyneeltä", vastasi setä. "Hän vain kohautti olkapäitään, kun mies otettiin kiinni, huomauttaen, että se oli hänelle vain pieni sivutulo."

"Tosiaanko?" huudahti Marcia. "Eläköön Umberto!"

"Hm, hän ei ole suinkaan pelkuri", lausui Sybert. "Hän tietää, mitä kruunu meidän päivinämme maksaa."

"Tuo on kauheata!" huokasi Mrs. Melville. "On sentään hyvä, että murhaaja joutui kiinni. Yhteiskunta voi nukkua ensi yönä rauhallisemmin, kun hän on tallessa."

"Ah", virkkoi Sybert, "sillä tavalla ei yhteiskuntaa turvata. Tosiasia on, että hän jättää jälkeensä toisia, jotka täyttävät hänen työnsä."

"Sanoitteko miehen olevan kotoisin Napolista?" Mrs. Copley kysyi äkkiä.

Mr. Copley luki vaimonsa ajatukset ja hymyili rauhoittavasti. "Mikäli minä tunnen asian, ei hänellä ollut tatuoitua ristiä rinnassaan."

Marcia nosti nopeasti päänsä. "Setä Howard", hän kysyi, "onko se jonkun yhdistyksen, vai vain tuon yksityisen miehen tunnusmerkki?"

"En tiedä sanoa, Marcia", hän vastasi naurahtaen. "Otaksun, että se on jonkinlaista jumalanpilkkaa hänen puoleltaan, vaikka sitä saattaisi pitää hartauden merkkinä."

"Milloin on hänen aikansa lopussa?" tiedusteli Marcia yhä. "Tarkoitan, milloin hän pääsee vapaaksi vankeudesta?"

"En tiedä; en todellakaan ole pannut sitä mieleeni. On niin paljon muita asioita huolehdittavina, ettei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota."

Marcia oli hetkeksi melkein unohtanut luolassa makaavan miehen, joutuessaan kiihdyksiin kuningasta kohdanneesta murhayrityksestä, mutta sedän huoleton nauru palautti taas kauhun tunteen hänen mieleensä. Mieshän saattoi juuri tällä hetkellä tarkastaa heitä paatsamalehdosta. Hän heitti nopean katseen avonaisiin lasioviin, jotka johtivat parvekkeelle. Oli jälleen kuutamo. Pengermän valkean marmorikivityksen jyrkkänä vastakohtana näkyivät paatsamien synkät varjot kuin sysimusta verho. Marcia tunsi väristyksen ruumiissaan ja tuijotti takaisin lautaseensa. Loppuajan ateriasta hän istui kärsimättömässä tuskassa odottaen aikaa, jolloin noustaisiin pöydästä ja hän pääsisi liikkumaan.

Kerran hän havahtui seuraamaan keskustelua. Puhuttiin sotilaista; suuri karabinieriosasto oli majoitettu Palestrinaan, ja vuoristotiet oli miehitetty. Samana iltana oli vaunujen ohi ajanut kaksi ratsumiestä, jotka sijoittuivat juuri siihen tienhaaraan, jossa Castel Vivalantiin johtava tie poikkeaa Via Praenestinasta. Mrs. Copley lausui jotain siihen suuntaan, että oli turvallista tietää niin paljon sotilaita olevan lähettyvillä. Siihen vastasi Melville, että mitä Italian hallitus lieneekin rikkonut, se ainakin vastasi ulkomaalaistensa turvallisuudesta. Marcia kuunteli keskustelua helpotuksesta huoaten, ja hän nousi pöydästä keventynein mielin. Kaikki siirtyivät saliin kahvia juomaan, ja niin pian kuin Marcia saattoi huomiota herättämättä puhutella setäänsä, hän kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.

"Setä Howard, tule hetkeksi tuonne pihamaalle; tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Hän seurasi tyttöä hiukan hämmästyneenä. Marcia astui alas portaita ja pysähtyi pengermälle, niin etäälle salin ikkunoista, että heidän puhettaan ei voinut sinne kuulla.

"Setä Howard, minä näin tänään tuon tatuoidun miehen."

Mr. Copley pysähtyi tulitikku toisessa ja savuke toisessa kädessään. "Missä sitten?" hän kysyi.

"Näin hänen nukkuvan luolassa, vanhan huvilan raunioilla."

"Oletko aivan varma?"

"Hänen rintaansa oli tatuoitu krusifiksi."

"Vai niin!"

Copley katseli hetken aikaa ääneti maahan ja nosti sitten päänsä, päästäen pienen hermostuneen naurahduksen, aivan kuin metsästäjä havaitessaan saaliin olevan läheisyydessä.

"Hyvä! Luulin tehneeni lopun hänestä, mutta niin ei näytä olevan asian laita." Hän astui salin ikkunoiden luo. "Sybert -- hoi, Sybert", hän virkkoi matalalla äänellä, "tule hetkeksi tänne ulos."

Sybert tuli heidän luoksensa kysyvä ilme kasvoillaan. Copley sytytti savukkeensa nojaten huolettoman näköisenä kaiteeseen. "Kerro, Marcia", hän virkkoi vetäessään ensimmäiset sauhut.

Marcia tunsi tuskallisen taakan vierivän hartioiltaan. Jos Sybert suhtautuisi asiaan yhtä rauhallisesti, ei se saattanut olla kovin vakavaa laatua. Hän kertoi uudelleen mitä tiesi, ja molemmat miehet vaihtoivat äänettömän katseen. Copley naurahti taas.

"Hänen Majesteettinsa ja minä näytämme olevan samassa kadotuksessa."

"Minä varoitin sinua, että jos myyt vehnän omassa nimessäsi, saat niittää seuraukset siitä", torui Sybert.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Marcia äkisti.

"Tällä hetkellä, Miss Marcia, emme setänne ja minä ole niin hyvässä maineessa kuin oikeastaan ansaitsisimme."

"Oh, ei ole mitään vaaraa", Copley virkkoi. "He eivät uskalla murtautua taloon, enkä minä tietystikään ole niin tyhmä, että kulkisin täältä ympäri aseetonna. Lähetän aamulla ensi työkseni hakemaan muutamia karabinieriä vartioimaan huvilaa. Perhe voi muuttaa Roomaan jo maanantaina. Meillä ei ole mitään pelättävää", hän lisäsi katsoen rauhoittavasti Marciaan. "Joka on edeltäkäsin saanut varoituksen, on valmiiksi aseistettu -- katsokaamme, että talo on vahvasti lukittu tänä iltana."

"Voitteko luottaa palvelijoihinne?" Sybert kysyi.

"Herran nimessä! Sitä en tosiaan tiedä. Kun tarkemmin ajattelen, luotan Pietroon vain niin kauan kuin hän on katseeni ulottuvissa. Hän on viime aikoina ollut sangen omituinen käytökseltään."

Marcian silmät laajenivat äkkiä kauhusta, kun hän muisti erään iltapäivän, jolloin hän oli tavannut Pietron keskustelemassa Gervasion isäpuolen kanssa huvilan alueella. Monet muutkin pikkuseikat, joihin hän ei silloin ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, näyttivät nyt saavan salaisen merkityksen.

Sybert näki hänen pelokkaan katseensa ja virkkoi huolettomasti: "Ei ole vähintäkään vaaraa, Miss Marcia. Aamulla saamme tänne sotilaita; mitä taas ensi yöhön tulee, niin vaikkakaan emme luota hovimestariin, on meillä talossa ainakin kolme luotettavaa miestä, jotka lisäksi ovat aseistettuja." Hän kosketti naurahtaen taskuansa. "Jos on tarvis, olen minä sangen tarkka ampuja ja samaten teidän setänne. Vähän aikaa sitten toivoitte jotain jännittävää tapahtuvaksi -- jos teitä huvittaa, niin voitte pitää tätä seikkailuna."

"Aivan niin, Marcia", virkkoi setäkin. "Älä anna tatuoidun miehen häiritä untasi. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin mitä hän itse asiassa on."

Toisetkin tulivat pengermälle ja ihailivat äänekkäästi illan kauneutta.

"Howard", pyysi Mrs. Copley, "etkö tahtoisi tulla neljänneksi vistipeliin?"

"Tulen heti", hän vastasi. "Emme puhu mitään toisille", hän virkkoi hiljaa Marcialle ja Sybertille. "Ei ole syytä heitä turhanpäiten kiihoittaa."

"Marcia, jos sinä ja Sybert haluatte tulla mukaan, voimme ottaa kuuden hengen pokeria vistin sijaan."

Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään korttipeliin.

"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."

Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.

Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta. Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt, että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen, niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa, että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen. Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi, silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui? tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään. Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja -- Marcia punastui pelkästä ajatuksestakin -- yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.