Part 20

"_Cara signora, signorina_, olen epätoivoissani! Meidän täytyy lähteä! Eikö ole surullista? Lähden Bartolomeon kanssa", (Bartolomeo oli hänen miehensä, kreivi) "istuttamaan öljypuita hänen maatilalleen Abruzzi'in. Eikö ole synkkää viettää koko kesä autiossa linnassa vuoren huipulla, jossa vain näköala on seurana? Kaikki ystäväni ovat joko kylpylaitoksissa tai järvien rannoilla tai Sveitsissä, niin -- yleensä kaikkialla, paitsi minun vuorenhuipullani!"

Marcia nauroi kreivittären epätoivolle.

"Mutta miksi te sitten lähdette sinne, kun kerran ette halua?" hän kysyi.

"Mieheni tahtoo. Hän on intohimoinen maanviljelijä, ruletin jälkeen se on hänen mieluisin huvinsa. Hänessä, Bartolomeossa, on hyvä annos maahenkeä. Hän jumaloi vuoristoa, näköaloja ja oliivitarhoja. Ja Italiassa, signorina, vaimon täytyy noudattaa miehensä tahtoa."

"Pelkäänpä, hyvä kreivitär, että vaimojen täytyy tehdä sitä ympäri koko maailman."

"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala -- ah tuo ihana näköala! Se ei ole hullumpi."

"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin huomisesta viikon perästä."

"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa maailman loppu."

Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.

"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen -- luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"

XXI Luku.

Seuraavana päivänä. -- Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi juuri viikon kuluttua -- Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen. Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä suihkulähteellä.

Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää, puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista, joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen, ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä hetkellä saattanut muistaa.

"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.

Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."

"Eräänä päivänä varhain keväällä, Mr. Dessartin kutsuissa --"

"Todellakin! Kirjailijatar!" Marcia huudahti nauraen. "En koskaan päässyt selville teidän nimestänne."

"Eikö myöskin Rooman pahin juorukello? Ah, Miss Copley, tiedän kyllä, että minua siitä panetellaan. Onhan luonnollista, että on intreseerattu muiden ihmisten asioista. Saavathan he etsiä onneaan ja kadottaa sen jälleen, naida, erota ja kuolla, välittämättä vähintäkään siitä huomiosta, jota minä heihin kiinnitän."

Marcia hymyili ajatellessaan, mitä hänen seuralaisensa laski elämän sisällykseksi. Hän oli ilmeisesti ranskatar.

"Entä teidän vuoristohuvilanne?" lady kysyi. "Miten se on menestynyt? Ja Pahan Ruhtinaan haamu? Maalasiko Monsieur Benoit hänet?"

"Haamusta tuli suuri pettymys. Se olikin loppujen lopuksi vain hovimestari."

"Voi -- Monsieur Benoit raukka! Hänellä on paljon pettymyksiä. _C'est triste, n'est-ce pas_?"

"Paljon pettymyksiä?" kysäisi Marcia istuen kokonaan varjossa.

"Nuo Miss Roystonit, Mr. Dessartin sukulaiset", jatkoi lady; "he kai ovat teidän ystäviänne. Tapasin heidät Melvillen perheessä pari viikkoa sitten. He ovat ihastuttavia, eikö totta?"

"Sangen miellyttäviä", myönsi Marcia, ihmetellen mielessään mihin suuntaan keskustelu oli kääntymässä.

"Ja tuo Monsieur Benoit parka -- nyt hän on lähtenyt yksin, aivan yksin Venetsiaan maalaamaan kuutamo-maisemia. _Ce que c'est que l'amour_!"

"Ah!" pääsi Marcialta. Hän alkoi aavistaa jotain. Oliko Benoitkin liitetty kokoelmaan? Tuo oli jo liikaa Eleanorin puolelta!

"Miss Royston on lumoava, kuten kaikki amerikkalaiset", virkkoi taas lady. "Mutta pelkään, että hän on hiukan julma. _Mais n'importe_. Benoit on nuori, ja silloin on sydän kuin kumia, eikö totta?" Hän katseli hetkisen Marciaa.

Marcian silmät olivat kiintyneet ovelle päin. Laurence Sybert oli juuri tullut huoneeseen ja yhtynyt ryhmään, joka oli keräytynyt Mr. Copleyn ympärille. Marcia tunsi nopean väristyksen käyvän lävitseen. Tulisiko Sybert hänen luokseen? Mitä hän puhuisi? Minkälainen hän olisi? Marcia olisi mielellään tarkastanut hänen kasvojaan, mutta hän tunsi, että "Rooman innokkaimman juorukellon" katse lepäsi häneen tähdättynä ja hän pakottautui vastaamaan. Monsieur Benoit oli kolmin kerroin säälittävä.

"Niin, niin", lopetti lady filosofimaisesti, "ehkä on parempi niin. Nuori mies, jolla on _le coeur brisé_, on paljon mielenkiintoisempi kuin sellainen henkilö, jonka sydän on täysin terve. Tuolla on esimerkiksi tuo Laurence Sybert." Hän nyökkäsi ryhmään huoneen toisessa päässä. "Viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun täällä ei ole ollut muuta puhuttavaa, on juoruttu hänestä. Ja kaikki johtuu siitä, että uskotaan hänen sydämensä murtuneen pienen, sievän kreivitär Torrenierin vuoksi."

Marcia nauroi hilpeästi. "Mr. Sybert ainakin kantaa murtuneen sydämensä sangen keveästi. Ei saattaisi aavistaakaan sen olemassaoloa."

Lady tutki häntä hetken arvostelevasti ennenkuin vastasi. "_Che vuole?_ Ihmisillä täytyy olla jotain puhuttavaa. Hyvin monet tytöt -- vieläpä sellaiset, joilla on runsaat myötäjäiset tiedossaan -- ovat huoaten toivoneet katsetta hänen tummista silmistään, mutta turhaan. Näin meidän kesken puhuen, uskon että miehellä ei ole lainkaan sydäntä, ei särkynyttä paremmin kuin ehjääkään. Mutta minunhan ei pitäisi panetella häntä", lady naurahti. "Hän on muistaakseni teidän sukulaistenne ystäviä."

"Mr. Sybert on setäni ystävä; me muut näemme häntä sangen harvoin", Marcia vastasi yrittäen samalla keksiä uutta puheenaihetta. Mutta lady säästi hänet siitä vaivasta.

"Ettekö hämmästynyt Mr. Dessartin paosta?"

"Mr. Dessartin paosta?" Marcia kertasi sanat samalla kun hän tunsi silmäluomiensa hiukan värähtävän.

"Vaihtaa Rooma Pittsburgiin! Te amerikkalaiset olette niin äkkinäisiä toimissanne! Henki aivan salpautuu."

"Hänen isänsähän sairastui, ja häntä haluttiin kotiin."

"Aivan niin; mutta ihmeellisintä on, että hän lähtee ainiaaksi. Maalaukset, puuleikkaukset ja muut taideteokset kaikki sälytettiin matka-arkkuihin; ikkunoissa on ilmoitus, että huoneusto on vuokrattavana -- hän jättää taiteensa, ryhtyäkseen sensijaan kaivamaan kivihiiltä."

Marcia nauroi. "Taiteesta kivihiilikaivoksiin on tosiaan seitsemän penikulman pituinen askel", myönsi hän. "Minun mielestäni hän on taiteilija kiireestä kantapäähän."

"Ah -- hän oli taiteilija vain senvuoksi, että hän oli nuori, ei minkään kutsumuksen tähden, ja minä uskon, että hän väsyi siihen pilaan. Sanonpa teille kuka on tosi taiteilija -- tuo nuori mies parka, joka maalaa Venetsian kuutamoita!" Lady taputti ystävällisesti Marcian käsivartta, nauraen omalle sukkeluudelleen. "Mutta te, Miss Marcia, ja minä, me tiedämme, että Paul Dessart ei lähtenyt takaisin Amerikkaan ainakaan koti-ikävän vuoksi; kun mies ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä, on aivan varma, että useimpien hänen tekojensa vaikuttimena on nainen."

Marcialla oli epämieluinen tunne, että lady tarkasteli häntä tutkiva ilme silmissään. Hän koetti näyttää ikävystyneeltä, kun lady taas ryhtyi uuteen keskustelukysymykseen. Nostaessaan katseensa Marcia näki setänsä Mr. sekä Mrs. Melvillen ja Laurence Sybertin seurassa tulevan huoneen poikki heidän luokseen. Sybert nauroi ja lörpötteli Mrs. Melvillen kanssa huolettoman näköisenä. Hän teki kohteliaan kylmän kumarruksen, joka oli tarkoitettu molemmille naisille. Yleisen tervehtimisen jälkeen jäi Marcia keskustelemaan Mrs. Melvillen kanssa, samalla kun hänen setänsä ja pääkonsuli yhä jatkoivat väittelyä kapinakysymyksestä, ja kirjailijatar otti Sybertin omalle osalleen.

"On ikävä, että jätätte huvilan niin pian, vaikka kyllä uskon, että me kaikki teemme teille seuraa parin viikon kuluttua", lausui Mrs. Melville. "Jo nyt kulkee kadulla mieluummin varjon puolella. Eikö tämä metelöiminen ole kauheata?" hän jatkoi. "Laurence Sybert parka rasittaa itsensä aivan laihaksi sen takia. Nykyään tuskin kuulee muusta puhuttavankaan."

Marcia vastasi järkevään tapaansa, mutta huomasi koko ajan tarkkaavansa keskustelua vieressään. Hänen suureksi harmikseen koski puhe vielä Paul Dessartia.

"Niin, kuulin, että hän sai äkkiä kutsun kotiin; olipa se kova onni", virkkoi Sybert rauhallisesti.

"Näin meidän kesken puhuen, Paul Dessart ei tosiaan jättänyt taidettaan ja palannut Pittsburgiin senvuoksi, että hän olisi väsynyt Roomaan. Sanoin jo Miss Copleyllekin, että silloin, kun mies päättää vakiintua ja asettua alalleen, ottakaa huomioon sanani, siinä on aina nainen takana. Oh, tiesin sen koko ajan." Hän madalsi ääntänsä. "Saamme lähipäivinä lukea kihlauksen _Paris Heraldista_."

"Uskon, että kuten tavallisesti, olette nytkin oikeassa", Sybert virkkoi kuivasti; samalla kuin Marcia tuntien raivoa sisimmässään, mutta pakoittaen huulensa hymyilemään, kuunteli taas Mrs. Melvillen puhetta.

"Kerroinko jo teille", Mrs. Melville kysyi, "että ensi lauantaina tulemme huvilalle viikonlopettajaisille? Meillä on jo ikivanha kutsu, mutta ei ole vielä ollut tilaisuutta noudattaa sitä. Siellä on niin ihastuttavaa, että meidän täytyy kaikin mokomin saada tuo nautinto, ja niinpä syrjäytämme kaiken muun, jotta voisimme tulla tällä viikolla, ennenkuin ehditte matkustaa pois."

Marcia sopersi vastaukseksi jotain kohteliaisuuksia, koettaen taas samalla ottaa selvää keskustelusta vieressään. Hän rauhoittui kuullessaan, että se ei enää koskenut Paul Dessartia. Kirjailijatar kertoi seikkailua, jossa oli kysymys jostakin leipäkorteista ja kerjäämisen vastustamisyhdistyksestä, ja molemmat herrat -- Melville sekä Sybert -- ilveilivät Marcian sedän kustannuksella. Kertomuksen kärki näytti kohdistuvan häneen. Lopulta Mr. Copley keskeytti heidät, ja katsahtaen kelloonsa hän kääntyi veljentyttärensä puoleen.

"Kas niin, Marcia, jos aiomme ehtiä kuuden junaan, luulen että meidän on aika lähteä."

Sybert saattoi heidät ovelle keskustellen kapina-asioista Marcian sedän kanssa, samalla kun tyttö tunsi itsensä unohdetuksi ja hyljätyksi. Melville liittyi heihin taas käytävässä, ja kolmisin syventyivät he taas väittelyyn katusuluista ja sotilaista, kunnes Copley silmäiltyään toistamiseen kelloansa, selitti nauraen, että heidän täytyi kiiruhtaa.

Ensimmäisen kerran, kuten Marcia luuli, Sybert kiinnitti huomiota hänen läsnäoloonsa.

"No, Miss Marcia", hän virkkoi, kääntyen ystävällisesti hymyillen tytön puoleen. "Setänne sanoo, että aiotte ensi talvena palata takaisin Amerikkaan. Se on sangen ikävää, mutta toivottavasti saamme vielä syksyllä hiukan nähdä teitä, ennenkuin jätätte meidät. Kuulin, että matkustatte Tyroliin kesäksi. Siellä ainakin on hauskaa."

"Puhutte ikäänkuin Amerikka olisi kauhea vaivanpaikka", lausui Marcia puhuen samassa äänilajissa.

Sybert nauroi, kohauttaen vanhaan tapaansa olkapäitään. "Ah niin, se riippuu luullakseni siitä, missä itsekunkin harrastukset liikkuvat."

Marcia lehahti jälleen punaiseksi ajatellessaan, että Sybert kenties tarkoitti Paul Dessartia, ja hän käänsi umpimähkään puheen toisaalle peittääkseen hämmennystään.

"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa; minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet ratkaisivat asian."

"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin, Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."

Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä vaipuvan synkkään syvyyteen.

Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.

"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.

"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi hymyillen Marcialle hyvästiksi.

XXII Luku.

Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian. Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, "_Pane o lavore_!" -- Leipää tai työtä! -- ja pohjoisessa oli leivän sijasta tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut, kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia, tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli pääministerin kätyreitä.

Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset -- tasavaltalaiset, papit, sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki -- keskenään tapellen päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi tuo taistelu mukanaan Italian häviön.

* * * * *

Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa, torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan. Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta, jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa 'vehnä'.

Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle, valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt; kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona, avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja -- aivan hiljaiset. Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en _tahdo_ mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.

Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan. Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin koira, mitä ajatella voi.

Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa. Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi kätensä veteen.

Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot, kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.

Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita. Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko tunnelma oli läpeensä lyyrillinen -- hän muisti tornien ja raunioiden pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty. Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki pilvet unhottuisivat.

Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi, ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan." Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen -- ja kuitenkin oli tämä aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.

Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä -- hän oli niin innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä -- ja nyt saattoi Marcia aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine. Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha, harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori, huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.