Part 2

Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia, rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä huvitettuna.

"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen kädestään.

"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä, mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi, "ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko, eikö totta?"

"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa." Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja. Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.

Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan -- aiheeseen, jonka suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan tietämättömiä ja välinpitämättömiä.

"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."

"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.

"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta; tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut aikaan."

"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart. "Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."

"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä. "Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka -- ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"

"Kyllä, mitä hänestä?"

"Hm -- ei mitään siinä tapauksessa."

"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa -- voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."

"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että keskusteluni ikävystyttää häntä."

Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.

"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin keskusteluni ikävystyttää häntä."

"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta, josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian pääsemättömissä."

"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.

Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen pitäisi olla.

"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, -- on hyvä ystävä ensin oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."

"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti Benoit.

"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen kuullut kuiskailtavan --"

"Ette suinkaan tarkoita" -- kysyi Marcia silmät selkoselällään hämmästyksestä.

Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat: 'cherchez la femme', etsikää nainen!"

"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi, päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.

"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän, että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin -- tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa määrääkin asian."

Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun hyvin epäilevästi hymyillen.

"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä on Laurence Sybertillä huolena."

"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.

"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.

"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja Mrs. Melvillen kanssa.

"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär -- "taikka tällä kertaa on aiheena Mr. Sybert."

"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi, Miss Marcia?" kysyi Melville.

Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen syyllinen."

"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."

"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."

"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan, "pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."

Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua, joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin tyttö on hyvin miellyttävä."

"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.

"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin tulee käymään, sen uskallan ennustaa."

"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs. Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."

"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo -- vaikkakin", lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul Dessart."

"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan on hauska poika."

"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on Laurence Sybert."

Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti olkapäitään.

"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."

"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään", huomautti kuvanveistäjä.

"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.

Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme saa tytön."

II Luku.

Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs. Copleya vastaan.

"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."

Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni: "Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita, muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään vastatulleita.

Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.

"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi kupillista."

"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.

Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja sytyttäessään lampun.

"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."

"No, hyväksyittekö siis huvilan?"

Marcia nyökkäsi.

"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi. Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."

"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies, "oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."

"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti paljonkaan välitä siitä."

"Se on kylläkin totta."

"Tunnetteko hänet?"

"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan, sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi kaivattaisiin."

"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta kadottaa innostumiskykynsä".

"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä --"

"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"

"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan -- luulen että sanoitte tuumaakaan -- lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."

"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."

Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä, vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."

Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.

Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.

"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."

Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."

Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.

Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.

"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy vapista Grantonin edessä."

Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia itselleen jalomielisen mainetta.

Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä: vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta -- voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin; mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia, hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena. Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia. Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei ole oikeutettua. Hänellä oli halu -- mitä veli piti hulluutena -- käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan, että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete -- hän antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän kiitollisina.

Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään, että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta, mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.

Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä pääsi vihainen huudahdus.

"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.

Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän sen avonaiseen takkaan.

Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä Howard."

"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."

"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan kuoliaiksi."

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.

"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja asettuen mukavasti nauttimaan teetä.

Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.

"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."

"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä seurustelen kanssasi."

Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.

"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"

"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."

Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa, että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."

"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa sen todeksi."

"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä", muistutti hän.

"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."

Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs. Copleyn puoleen.

"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne Napolissa."

Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."

"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."

"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.

"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta miehestä?" kysyi Sybert totisena.

"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"

"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.

"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme, että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa", hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän väliin --"

Mr. Copley keskeytti hänet: -- "hyökkäsi tielle naamioitu mies asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."

"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan. "Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies --"

"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut; hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla -- täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."

Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.

"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.

"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi koko loppumatkan."

"Lähdittekö sitten kaupungista?"

"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja kahleisiin."

"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.

"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt hakemaan minua, setä Howard?"

"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava olento -- vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."

"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."

"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."

"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"

"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin jännittäviä kapinahankkeita."

"Todellako? Täällä Roomassako?"