Part 19

"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään. "Kaikki on erehdystä."

"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi minua hyljätä. Sanokaa pian!"

"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi -- minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa -- --"

Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat kurkkuun.

"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö totta, Marcia -- välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa -- sanoittehan, että ette rakastanut toista -- ja te olette aina siitä asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä vaivaa -- älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut niin ihana kevät -- miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet Arkadiassa, Marcia -- te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me palaisimme takaisin -- miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä? Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."

Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?

Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa, he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna, ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.

Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.

Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.

Marcia vetäytyi sohvan kulmaan ja kätki kasvonsa selkänojaa vasten. Paul kumartui hänen ylitsensä.

"Katsokaa minuun"; hän huudahti; "sanokaa että se ei ole totta. Ettehän saata, Marcia! Te olette pettänyt minua. Te ette ole sanonut totuutta. Niin, kyllähän minä ymmärrän, te olette varonut antamasta lupauksia sanoin, mutta te olette niitä antanut monella muulla tavalla, ja minä olen luottanut teihin. Olen ollut kyllin mieletön uskoakseni teidän tarkoittavan täyttä totta, kun te olettekin vain leikitellyt koko ajan!"

Marcia nosti silmänsä ja katsoi häneen. "Paul, sitä en ole tehnyt. Siinä erehdytte. En käsitä muuta, kuin että olen muuttunut; en osaa selittää. Silloin luostarissa luulin rakastavani teitä paljonkin. Ja jollei Margaret olisi tullut, niin kenties -- en ole hetkeäkään halunnut pettää teitä, tiedättehän sen."

"Sanokaa minulle, ettehän rakasta Sybertiä."

"Paul, teillä ei ole oikeutta --"

"Minulla ei ole oikeutta! Sanoitte, että teillä ei ollut mielessänne ketään muuta, ja minä uskoin teitä; ja nyt kun pyydän selitystä työnnätte minut luotanne. Olette kai alkanut väsyä minuun näinä viime päivinä, ja --"

"Teillä ei ole _oikeutta_ puhua minulle tuolla tavalla. En ole tahtonut pettää teitä. Te kysyitte rakastinko ketään toista, minä vastasin kieltävästi, ja se oli totta. Olen niin, niin pahoillani, että loukkaan teitä, mutta onhan parempi, että kaikki tulee selväksi nyt."

Paul nousi seisomaan naurahtaen katkerasti.

"Oh niin, tietysti on parempi, että asia nyt on ratkaistu. Olisi vain ollut vieläkin parempi, jos jo aikaisemmin olisitte sen päättänyt."

Hän kääntyi ympäri ja alkoi synkkänä potkia suihkulähteen reunustaa. Marcia astui hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin teistä niin paljon."

Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen vihansa heti asettui.

"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin -- mutta -- olen niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti. "En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja hukkaan."

Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen, lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.

Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.

"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?" Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.

Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.

"Mitä haluat?" hän kysyi.

"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen -- Eleanor. Avaa ovi. Miksi et tule alas?"

Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.

"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut -- mutta mikä sinun on?"

Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven jäljessään.

"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet itkenyt! Onko Paul --?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava", hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."

Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta tutkien sen koristuksia.

"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä. Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen rakastua."

"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."

"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole sokea -- olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."

"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos se on sinulle mahdotonta."

"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia -- se on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun itse syvästi -- ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme. Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin saat siitä oman osasi, Marcia."

Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi tarvinnut pukea sitä sanoiksi.

"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä. Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee objektiivisemman luonteen -- sellaisen, joka ei ajattele liikaa, -- kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä kiinnitän tukkasi paremmin."

Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan, sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor Roystonin ennustusta.

XX Luku.

Tanssiaiset olivat ohi, vieraat lähteneet ja Villa Vivalanti vaipui taas tavanmukaiseen rauhalliseen uneliaisuuteensa, unohtaen tuon äkillisen ilonpurkauksensa. Päivät muuttuivat lämpimiksi. Valkoiset muurit kylpivät auringonpaisteessa, hyönteiset surisivat puutarhan tuoksuvissa kukkalavoissa, paatsamalehto viheriöitsi, suihkulähde lorisi, ja kaikki oli niin ihanan italialaista, ja niin kovin, kovin yksinäistä! Kun keskipäivä oli kuumimmillaan, istui Marcia vanhan huvilan raunioilla tai käveli pitkin lehtokäytäviä, mieli täynnä sekavia ajatuksia. Hän ei ollut tavannut Paul Dessartia eikä liioin Laurence Sybertiä syntymäpäiväiltansa jälkeen. Hän ei saattanut mielihyvin muistella tuota hetkeä suihkulähteen luona, jolloin he kolme olivat ääneti silmäilleet toisiaan. Mutta hän ei saanut mielestään tuota hetkeä ja yhä uudelleen se kohosi hänen muistiinsa.

Sybertistä Marcia ei tietänyt mitään. Tiedustellessaan joskus ohimennen sedältään, milloin hän taas tulisi käymään talossa, sai hän vastaukseksi, että Sybertillä oli nykyään tärkeämpiä asioita mietittävinään kuin huviretket Sabine-vuoristoon. Sensijaan oli Paul Dessartista ja Roystoneista tullut sangen odottamattomia uutisia. Paulin isä oli liikarasituksesta saanut "kohtauksen", ja kaikki aikoivat nyt matkustaa kotiin. Kirjeet olivat kirjoitetut junassa matkalla Cherbourgiin; Margaretilta tuli pitkä, Eleanorilta vain muutama sana. Siitä sai Marcia paljon ajatuksen aihetta, mutta valaistusta se ei tuonut hänelle paljonkaan. Se oli näin kuuluva:

'Rakas Marcia.

Olen pahoillani, etten enää saa tavata sinua, ja (sanoakseni suoraan) yhtä pahoillani, että minun täytyi lähteä näkemättä uudelleen Mr. Sybertiä. Minusta tuntuu, että jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, ja kohtalo olisi minua suosinut, olisin voinut saada jotakin valmista tieteellisissä harrastuksissani.

Margaret tietysti kertoi sinulle, että Paul matkustaa meidän kanssamme kotiin. Toivottavasti hänen isänsä sairaus ei ole mitään vakavampaa, mutta hän halusi kuitenkin lähteä. Ei mikään pidätä enää häntä Roomassa, kuten hän itse väittää. Poika parka! sinun täytyy kirjoittaa hänelle hauska kirje. Älä vain sure liikaa hänen tähtensä; kyllä hän siitä selviää.

Jospa kertoisin sinulle jotain. Minulla on pieniä aavistuksia, että -- edellyttäen, että tuuli pysyy suotuisana ja matka sujuu hauskasti -- te voitte saada tärkeitä uutisia, ennenkuin saavumme meren yli. Et kuitenkaan ansaitse, että kertoisin niistä enemmän, ja senvuoksi vaikenen. Olenko nyt parahiksi herättänyt uteliaisuutesi? Jos olen, niin, _c'est tout_.

Toivon, että tapaamme ensi syksynä Pittsburgissa. Se on kuitenkin, Marcia kultaseni, pikemminkin vain kohteliaisuus, jossa ei ole paljon totta. Toivon paremminkin, että näkisin sinut Pariisissa, Roomassa tai Venetsiassa. Luulen, etten voi enää milloinkaan vapautua vaelteluhalustani. Onhan maailma aivan liian laaja, jotta viitsisi vakituisesti jäädä asumaan yhteen kohtaan -- esimerkiksi sellaiseen kuin Pittsburg; eikö totta? Voisiko olla onnellinen, kun ajattelee kaikkea mitä maailmalla tapahtuu saamatta itse olla mukana.

_Au revoir_, syksyyn asti; sitten kävelemme yhdessä Champs-Elyséellä.

Eleanor.'

Marcia sai vielä isältäänkin kirjeen, joka sai hänet hyvin rauhattomaan mielentilaan. Copley oli kirjoittanut sen tapansa mukaan arvostellen tilannetta leikillisen arvokkaasti; mutta siitä huolimatta saattoi Marcia rivien välistä lukea, että hän oli loukannut isäänsä. Hän kielsi kaiken osallisuutensa ja syyllisyytensä Trippel Alliansiin ja Abessinian sotaan. Hän pahoitteli raskaita veroja, mutta lausui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Italian rahamenoarvion kanssa. Mitä taas vehnään tuli, ei sen kalleus ollut ainoa seikka, jonka vuoksi ei Italia kyennyt sitä hankkimaan. Marcia saattoi antaa talonpojille niin paljon kuin halusi, korvatakseen sillä isänsä erehdyksiä; hän liitti kirjeen mukaan tyhjän pankkiosoituksen Marcian täytettäväksi -- se oli tosiaan liikemiehen puolelta suurenmoinen katumusosoitus. Kirjeen lopussa isä valitti yksinäisyyttään ja pyysi Marcian seuraavaksi talveksi kotiin torjumaan kaikki mieliharmit vanhalta isältään.

Marcia luki viimeiset rivit uudelleen ja tunsi ikäänkuin palan nousevan kurkkuunsa. Se oli totta. Isä parka, miten yksin hän mahtoikaan olla! Hänenhän olisi pitänyt korvata äidin paikka ja valmistaa koti isälle. Marcia tunsi äkkiä selvästi velvollisuutensa, mutta se oli hänelle yhtä vähän tervetullut kuin yleensä velvollisuudet ihmiselle. Pari kuukautta sitten hän ei olisi pitänyt siitä väliä, mutta nyt oli Italia vanginnut hänet kokonaan. Hän ei halunnut lähteä; hän olisi vain tahtonut istua auringonpaisteessa, onnellisena, huolettomana ja antaa päivien hiljalleen vieriä eteenpäin. Hän näki kuin kuvasta, minkälaista elämä Amerikassa tulisi olemaan -- talvisin ruskeassa kivitalossa Fifth Avenuen varrella ja kesällä Berkshiressä jollakin maatilalla; joku äidin täti olisi hänellä kaitsijana, seurana isän ystäviä, lakimiehiä, pankkiireja ja välittäjiä, jotka keskustelisivat rautateistä ja osakepörsseistä; hänen huvikseen pidettäisiin sitten tanssiaisia ja kutsuja, hän panisi toimeen kirjallisia kerhoja ja ottaisi osaa armeliaisuustyöhön. Marcia huokasi murheissaan. Hän muisteli kauhulla tuota kivitaloa New Yorkissa; sellaista elämää hän ei olisi halunnut uudelleen. Mutta näitä mietteitään hän ei antanut isän aavistaa. Hän kirjoitti hellän, anteeksipyytävän kirjeen, luvaten tulla kotiin talveksi, mainitsematta sanallakaan, että se ei suinkaan ollut hänelle mieluista.

Näytti siltä, että kerran vauhtiin päästyä joka puolella alkoi ilmetä muutoksia. Itse Mr. Copley heitti seuraavan pommin. Palatessaan eräänä iltana Roomasta hän virkkoi, että ilma alkoi käydä kuumaksi, ja perheen olisi senvuoksi syytä lähteä seuraavalla viikolla Sveitsiin.

"Voi, setä kulta, ei vielä!" Marcia huudahti. "Minun mielestäni odottaisimme kesäkuun loppuun. Siihen mennessä ei vielä tule liian kuuma. Täällä vuoristossa on koko kesän hyvä ilma. En tahtoisi lähteä huvilasta."

"Rooma kiehuu nykyään muustakin kuin kuumuudesta", hän vastasi. "Minun olisi turvallista tietää teidän olevan Sveitsissä tai Tyrolissa mellakoiden aikana. Taivas yksin tietää, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan. Joka aamu pelkään herääväni Ranskan mallin mukaiseen vallankumoukseen ja tahtoisin saada teidät maan rajojen ulkopuolelle ennenkuin teloitus alkaa."

"Onko todellakin vallankumouksen vaara?" Marcia kysyi henkeään pidättäen.

"Ei siellä, missä joka toinen ihminen on sotilas, ja minne hallituksen ohjat ulottuvat. Mutta on tapahtunut paljon laittomuuksia, on murtauduttu taloihin, ja me olemme jotakuinkin yksin täällä syrjässä."

"En siedä ajatella, että lähtisimme pois", Marcia huokasi. "Palaammehan takaisin syksyllä, Howard setä?"

"Miksi ei, jos haluat. Voisimme asua noin kuukauden ajan täällä, ennenkuin muutamme talveksi palazzoon."

"Minä aion viettää talveni Amerikassa", virkkoi Marcia huoaten.

Setä katsahti hymyillen tyttöön. "Oletko sinä, Marcia, sama tyttö, jonka oli tapana pitää saarnoja sedällesi siitä, että niin monet amerikkalaiset jättävät isänmaansa ja asettuvat ulkomaille asumaan?"

Marcia hymyili laimeasti.

"Minähän juuri itse toteutan omia periaatteitani, eikö totta?"

"Aivan niin", setä myönsi, "kun siihen asti ehdimme, voit tehdä miten haluat. Voisihan isäsi elää vielä vuoden ilman sinua."

"Ei, kyllä minun pitäisi lähteä, sillä hän on sangen yksin, mutta -- minä jäisin tänne paljon mieluummin! Tämä tuntuu kodiltani enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa. En vielä koskaan ole oikein täydellisesti _kuulunut_ minnekään niinkuin tänne, ja sitäpaitsi tahtoisin niin mielelläni olla sinun luonasi."

"Pikku tyttö parkani! Sinulla on ollut levoton elämä."

"Aivan niin, setä; ja sellainen se tulee vastakin olemaan. Olen ollut huvilalla tuskin kolmea kuukautta, enkä muista vielä milloinkaan asuneeni niinkään pitkää aikaa samassa paikassa. Täällä on ollut hauskaa, eikö sinustakin? On aivan kauheata, jos kaikki nyt on lopussa. Minusta tuntuu kuin jättäisin taakseni sellaisen osan elämästäni, joka ei enää milloinkaan palaa."

"Vai niin, jos sinulla on sellaisia mietteitä, niin voinhan ostaa huvilan, ja sitten tulemme joka kevät tänne. Voit tuoda isäsikin Amerikasta, ja me kastamme hänetkin Lethen virtaan."

"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."

Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja mielessään.

"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma olisikin sangen ikävä."

Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.

"Setä Howard, oletteko te isän kanssa -- tuota noin -- ymmärrätkö mitä tarkoitan? -- oletteko te oikein hyvät ystävät?"

Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan minulle sinusta viime syksynä -- et kai itse tiennyt, että tulit kuin öljypuunoksaa tuoden?"

"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta -- minä arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard. Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä toisianne."

"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."

"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.

"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.

"Minä luulen, että alan ymmärtää Mr. Sybertiä", lausui Marcia hiukan epäröiden. "Niin pian kuin koettaa ymmärtää häntä, huomaa hänet aivan erilaiseksi, kuin ennen olisi saattanut aavistaa."

"Niin, Sybert!" Mr. Copley käänsi katseensa ympäröivästä maisemasta. "Luulin tuntevani hänet, mutta tänä keväänä hän on tuottanut minulle suuren yllätyksen."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Marcia koettaen peitellä mielenkiintoa, joka ilmeni äänessä.

"Tarkoitan sitä tapaa, millä hän on käynyt käsiksi asioihin. Kuuluu ehkä mielettömältä, kun väitän, että hänellä on aivan yhtä suuri vaikutusvalta kuin poliisilla metelien rauhoittamisessa. Kansa tottelee häntä ihmeellisesti -- en tiedä miten hän on hankkinut itselleen sellaisen aseman. Hän ymmärtää heitä kuin syntyperäinen italialainen, ja kuitenkin hän on ulkomaalainen. Se on hänelle jossain suhteessa suureksi hyödyksi. He luottavat häneen, sillä he uskovat, ettei hänestä ulkomaalaisena ole mitään vaaraa. Hän on ihmeellinen mies, kun toiminta tulee kysymykseen."

"Sitä ei hänestä päältä päin saattaisi arvata!" Marcia virkahti. "Miksi hän on olevinaan niin elämään kyllästynyt?"

"Elämään kyllästynyt? Hm, on kai asioita, jotka vaivaavat häntä. Hänen mielipiteensä eivät saa paljon kannatusta Roomassa, ja ollen diplomaatti hän pitää ne itsellään."

"Millaisia mielipiteitä hänellä sitten on?" kysyi Marcia tunnustellen. "En tahtoisi syyttää häntä anarkistiksi, koska hän itse vakuuttaa, ettei hän ole. Mutta kun mies tahtoo kukistaa hallituksen --"

"Loruja! Sybert ei tahdo kukistaa hallitusta paremmin kuin minäkään. Nykyään hallitus on kokonaan muutamien kehnojen politikoitsijoiden hallussa, mutta sellaista saattaa tapahtua missä maassa hyvänsä, ja tuo on vain hetkellinen paha. Vuoden kuluttua italialaiset ovat taas jaloillaan, ja he ovat pienen keikauksensa jälkeen voimakkaampia kuin ennen, sen tietää Sybert. Hänellä on lujempi usko hallitukseen kuin useimmilla italialaisilla, sen tiedän."

"Mutta hän puhuu kauheasti sitä vastaan."

"Niin, hän tuntee pahan, joka siinä piilee. Hän on saanut nähdä sen sangen läheltä ja tietää, että sitä on paljon; ja kun Sybert kerran tuntee jotain, on hänen tunteensa voimakas. Mutta", Copley hymyili, "vaikka hän itse moittii maata, voit huomata, ettei hän salli kenenkään muun sitä tehdä."

"Mitä ihmiset ajattelevat hänestä nyt, kun hän on sekaantunut kaikkiin noihin kapinahankkeisiin?"

"Oh, nykyään hän seisoo oikealla puolella ja virkamiehet ovat hyvin halukkaita taputtelemaan häntä. Mutta mitä taas kansaan tulee, luulen että hän ei nyt ole yhtä hyvässä suosiossa. Ihmiset tuntevat ihmeellistä vetäymystä laittomuuteen päin, eivätkä pidä ystävinään niitä, joilla ei ole sama tunne. Hänellä on nyt vaikeana tehtävänään kehoittaa noita ihmisparkoja pysymään rauhallisina ja kaikessa hiljaisuudessa nääntymään nälkään." Copley huoahti ja asetti käsivarret ristiin rinnalleen. "Olen pahoillani, Marcia, että et voi pitää Sybertistä. Hänen kaltaisiaan ei ole monta."

Marcia ei vastannut siihen mitään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Mrs. Copley ja Marcia istuivat hallissa ääneti syventyneinä kirjoihinsa ja neulomuksiinsa, kuului tieltä pyörien ratinaa ja he näkivät kreivittären valkeine turkiskauluksineen ajavan huvilalle vaakunakruunuin koristetuissa vaunuissaan. Sekä lakeija että ajaja olivat pukeutuneina torrenierilaiseen livreaan, vihreään pukuun keltaisine röyhelöineen. He muodostivat hauskannäköisen kokonaisuuden; kreivitär oli kuin luotu sellaiseen ympäristöön. Hän hypähti vaunuista sirosti ja kepeästi, yllään vaaleanvihreä kesäpuku, joka sopi hänelle mainiosti. Nopein askelin hän riensi eteissalissa istuvien naisten luo päästäen pienen valittavan huudahduksen.