Part 18

"Tuollaista luokittelukiihkoa! Mikä ero siinä on, jos ihminen lukeutuu katolilaisiin, baptisteihin, unitaareihin tai buddalaisiin? Kaikki on samaa. Eihän ihmisen välttämättä tarvitse olla vailla uskontoa, vaikka hän ei kuulukaan mihinkään lahkokuntaan."

"Mr. Sybert", Marcia virkahti, "olen ollut hirveän epäluuloinen teihin nähden. Tiesin, että ette ole juuri sitä, miltä näytätte, ja luulin teitä huonommaksi; mutta nyt alan pitää teitä harvinaisen hyvänä ihmisenä."

"Oh, kuulkaa mitä sanon, Miss Marcia. Mihin te oikein tähtäätte? Tahdotteko että tunnustaisin kantavani jouhipaitaa takkini alla? -- Luulen, että saatte jättää sen munkkiystävämme osalle tuolla vuoristoluostarissaan."

"En tarkoittanut juuri sitä. Ruoskinta ja jouhipaita ovat minusta jotenkin mitättömiä hyveen ilmaisumuotoja."

"Kyllä tuollainen nuori vahva ihminen tekee tosiaan huonon kaupan", Sybert myönsi, "kun luopuu koko elämästään vain saadakseen sielunsa paratiisiin."

"Ja kuitenkin, jos hän koko sydämestään toivoo pääsevänsä sinne ja on valmis uhraamaan --"

"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten arvoiseksi."

"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."

"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."

"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan lopulla pyyhitään pois."

"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."

"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."

"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."

"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli Marcia.

"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin --"

"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten valkoiset ja puhtaat ovat?"

"Kaikki riippuu siitä", Sybert puolusteli, "millä tavalla heidän sielunsa säilyy puhtaana ja miten minä tahrin omani."

"Tuo luostariveli hankki meille pitkän moraaliväittelyn", nauroi Marcia.

"Niin -- mutta minä otaksun, että hän ei ole aivan sen arvoinen. Miesparka näytti siltä, kuin hänen sydämensä olisi vielä maailmassa kiinni huolimatta siitä, että hän itse on luostarissa."

"Siinä tapauksessa", vastasi Marcia, "hän on luopunut maailmasta turhan takia, sillä hänen rukouksiaan ei kuulla, jollei sydän ole niissä mukana."

"Se on traagillista!" virkkoi Sybert -- "luopuu maailmasta, ja siitä huolimatta loppujen lopuksi tahraa sielunsa!"

He katselivat vakavina toisiinsa ja purskahtivat samassa nauramaan.

"Filosofia on omituista", virkkoi Marcia. "Saattaa mennä miten pitkälle hyvänsä, mutta lopuksi kuitenkin joutuu takaisin lähtökohtaansa."

"'Kuplia, jotka kimaltelevat syntyessään ja häviävät turhanpäiväisen filosofian lavertelevaksi sanahelinäksi'", Sybert lausui hitaasti, tuijottaen tuleen; hän kääntyi taas Marcian puoleen ja virkkoi nauraen: "Miss Marcia, tiedättekö, että minulla on muuan ajatus?"

"Mikä sitten?"

"Se koskee teitä ja minua -- luulen, että meistä taitaa tulla erittäin hyvät ystävät."

"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen. "Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."

"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin itse löytää ne."

Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.

"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"

Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.

"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen kätensä hänelle.

Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.

"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja huomenna rakastavaiset'?"

Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman häipymään kuin vuorien taa:

"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät polttelemaan rauhassa."

Sybert nousi ja saattoi hänet eteissaliin. Hän otti uunin reunukselta tukevan kynttiläjalan, sytytti kynttilän ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitoksia", sanoi Marcia katsahtaen nopeasti hänen kasvoihinsa. Sybert seisoi matolla portaiden juuressa ja katseli iloisesti hymyillen tyttöön.

"_Buona notte_, Signor Siberti", Marcia kuiskasi.

"_Buona notte_, signorina", hän vastasi naurahtaen. "Kauniita unia!"

XVIII Luku.

"Kampaanko korkean vai matalan tukkalaitteen, neiti?"

Marcia, joka istui pitsitetyssä aamupuvussaan peilin edessä, liikahti kärsimättömästi.

"Oh, laita miten haluat, Granton, mutta nopeasti -- ehkä matalaksi tällä kertaa. Se sopii paremmin pukuuni. Mutta ole nopea. Minun täytyy kiiruhtaa alas."

"Vielä on hyvää aikaa", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta kampaan kyllä nopeammin, jos istutte hiukan rauhallisempana."

"Kyllä, kyllä, Granton; en liikahda viiden minuutin ajalla. Mutta alan jo todella hermostua; en välitä sitten enää mitään näistä kutsuista, kunhan ne vain ovat alkaneet."

"Aivan niin, neiti. Tahtoisitteko kääntää päätänne hiukan tuohon suuntaan. Kas noin, kello on vasta hyvin vähän."

"Niin, mutta minun täytyy mennä alas katsomaan, että Pietro osaa sytyttää valot. Hän on niin tollo, että pitää aina valvoa mitä hän tekee. Ja Granton, niin pian kuin olet saanut Mrs. Copleyn valmiiksi, ole hyvä ja mene auttamaan Biancaa. Hän pukee Miss Roystonia, mutta ei ymmärrä kampauksesta enempää kuin kaniini."

Grantonin äänettömyys ilmaisi myöntymystä ja mielissään Marcian lausumasta kiitoksesta hän alkoi liikkua hiukan vilkkaammin ja kiinnitti taitavasti Marcian kellertävänruskean tukan keveälle solmulle niskaan. Viimeisinä kolmena päivänä talo oli ollut täynnä vieraita, ja vaikka Marcia oli koettanut hyvin kylmäverisesti ajatella tätä iltaa, hän iloitsi kuitenkin sydämestään, kun se vihdoin tuli. Joka päivä oli tehty ratsastus- ja ajeluretkiä ja keksitty kaikenlaista tilapäistä hauskaa. Paul Dessart oli ollut kaiken johtavana henkenä, ja hän suoriutui osastaan loistavasti. Joka paikassa kuului hänen leikkipuheensa, ja hän oli esiintynyt niin tahdikkaasti, että sekä talon isäntä että emäntä kiitollisina siunailivat häntä mielessään, ja Marcia oli tahtomattaan luonut useammin kuin kerran hyväksyvän katseen häneen. Ja nyt oli sitten Marcian syntymäpäivä ja tanssiaisilta. Hän oli ollut päivän sankari ja saanut osakseen onnitteluja monissa eri muodoissa; se oli luonnollisesti hänestä sangen hauskaa. Iltajunassa tuli yhä lisää vieraita Roomasta, ja Villa Vivalantin kaikki yhdeksäntoista vierashuonetta olivat nyt hyvään tarpeeseen. Kello viiden tee oli jo ollut kuin juhla, iloinen, kirjavapukuinen seura, äänten sorinaa, liikettä, naurua; italialaiset palvelijat liikkuivat vieraiden keskellä kantaen kuppeja ja järjestellen teepöytiä.

Marcia oli tuntenut salaista pettymystä, kun eräs vieraista, jota hän itsekseen oli odotellut, ei ollutkaan saapunut -- ja Eleanor Royston oli suoraan lausunut mielipahansa samasta asiasta.

"Mr. Copley", hän virkkoi talon isännälle, kun tämä ojensi hänelle teekupin, "missä on ystävänne Mr. Laurence Sybert?"

"Otaksuttavasti kapinallisia rauhoittamassa. Tällä hetkellä hän harrastaa sitä enemmän kuin tanssiaisia."

"Minun mielestäni ei mikään ole valtiomiehelle mielenkiintoisempaa kuin olla tanssiaisissa! Siinä he juuri oppivat selvittämään salaisuuksia. Hän juuri on minusta Rooman mielenkiintoisin mies", Eleanor valitti. "Olisin tahtonut lisätä hänet kokoelmaani."

"Kokoelmaanne?" Mr. Copley tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Niin, intresanttien miesten kokoelmaan", selitti Eleanor. "Älkää ensinkään pelästykö; ei ole tarkoitukseni riistää häneltä päänahkaa. Kokoelmani on puhtaasti sielullinen -- se on toistaiseksi kyllin pieni, jotta voin sen säilyttää omassa päässäni. Tämä johtuu vain siitä, että tutkin ihmisluonnetta ja pyrin aina löytämään siitä uusia näytteitä. Teidän Mr. Sybertinne on käsittämätön olento; en oikein tiedä miten häntä arvostelisin."

"Vai niin! Te siis otatte hänet vain tieteelliseltä kannalta." Mr. Copleyn ääni ilmaisi helpotuksen tunnetta. "Jos minä saan antaa tietoja hänestä, niin olen varma, että hän pääsee koristamaan teidän kokoelmaanne."

"Enpä uskokaan", virkkoi Marcia. "Odottakaahan kunnes kuulette, ketä muita siinä on, setä Howard! Eräs Kansasin poliitikko, joka tahtoi tulla runoilijaksi, eräs Claytonin huvipurren insinööri, eräs venäläinen ruhtinas, joka puhuu kuutta eri kieltä, mutta ei osaa ilmaista ajatuksiaan ainoallakaan, ja -- ketä muita siinä olikaan, Eleanor? Ai niin! eräs kengittäjä, joka nai palvelustyttösi ja nyt pieksee häntä."

"Sinä kohtelet heitä aivan väärin", huomautti Eleanor. "Nuo ovat vain heidän satunnaisia, ulkokohtaisia ominaisuuksiaan. Se, mikä tekee heidät mielenkiintoisiksi, on sisällistä."

Mr. Copley katsoi häneen huvitettuna, ja istuutui hänen viereensä aikoen ottaa asiasta täyden selvän.

"Siinä luettelossa on paljon mahdollisuuksia", hän vakuutti, "vaikka eihän ihmistä voi arvostella ellei tunne häntä mieskohtaisesti. Saanko kysyä, kenen kanssa rinnastatte Mr. Sybertin?"

"Oh, hän saa oman lokeronsa. Se juuri tekeekin kokoelmani mielenkiintoiseksi." Tämä tuntui olevan Eleanorille erittäin miellyttävä keskusteluaihe. "Useimmat miehet, katsokaas, ovat sellaisia, että aivan heti näkee heidän lävitsensä ja saa heti sijoittaa heidät joukkoon, jossa jo ennestään on paljon muita; mutta äkkiä sattuu tapaamaan miehen, joka on täydellisesti oma itsensä -- mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla _original_ -- ja sellaista kannattaa tutkistella."

Mr. Copley otti savukkeen ja tarkasteli sitä miettiväisenä. "Näin ollen", hän virkkoi, "ihmisluontoa on siis tutkittava miehessä, -- ja teidänkö mielestänne Sybert on sellainen, joka ansaitsee oman lokeronsa?"

"Niin, luullakseni, vaikka en ole aivan selvillä siitä vielä. Sen vuoksi minusta on ikävä, ettei hän tullut tänään. On niin kiusallista kun tuollaiset pikkuseikat jäävät ratkaisematta."

"Surkuttelen teitä sydämestäni, kun olette menettänyt hyvän tilaisuuden. Minä kerron hänelle teidän mielipiteenne."

"Ei mitenkään!" huudahti Eleanor. "Tapaan hänet kyllä jonakin päivänä, ja jos te kerrotte hänelle, en milloinkaan pääse selville totuudesta. Jos osaa toimia heidän itsensä huomaamatta, vain silloin saattaa onnistua."

"Te olette sangen terävä ihminen, Miss Royston."

"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen. "Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"

"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr. Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan uusia vieraita.

Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa. Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen lahjan -- etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa -- oli hän niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen syntymäpäivätanssiaisiaan.

"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."

Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä. Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään. Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.

"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"

"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."

"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."

"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."

"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa täällä? Talo on _täpösen_ täynnä."

"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on teidän setänne pukuhuoneessa."

"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy sijoittaa kellariin."

Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia, vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan. Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku, jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti helminauhaa kädellänsä.

"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi. "Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."

Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin -- Sybert pani sen ymmärtävästi hymyillen merkille -- hän vältti katsomasta häntä suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin päin, joka seisoi hänen takanaan.

"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.

"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."

Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.

"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.

"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."

Sybert pudisteli päätään ja hymy, jonka Marcia hyvin tunsi, levisi hänen kasvoilleen.

"Oh, jos teillä on jotain sanottavaa, niin puhukaa!" Marcia huudahti. "Mutta älkää katselko minua hymyillen tuolla tavalla. Niin teitte silloin, kun ensi kerran tapasimme -- minä en pidä siitä."

"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Kun malariaa sairastava nuori nainen tahtoo mennä ulos italialaiseen yö-ilmaan avokaulaisena, silloin jää mies sanattomaksi."

"Ylpeys lämmittää minua."

"Sitä en epäile; mutta jos se sattuisi hetkiseksi horjumaan --". Hän otti pitkän valkoisen huivin palvelijalta ja katseli sitä huvitettuna laskiessaan sen tytön hartioille. Se oli pelkkää harsoa ja pitsiä. "Kaikki on turhuutta, mikä on kotoisin Pariisin muotikaupoista!" nauroi Marcia.

Sybert sytytti savukkeen ja seurasi häntä ulos. "No?" hän kysyi, kun he pysähtyivät kaiteen luo. "Saavuttaako tämä teidän hyväksymisenne?"

"Tämä on ihastuttavaa, eikö totta?" huudahti Marcia luodessaan katseensa talon valaistuun julkisivuun. Ei ollut kuutamo, mutta taivas oli kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Koko maisema ympärillä oli pimeä, vain huvila oli kuin elämän ja valon sykkivä sydän. Portille johtava käytävä oli valaistu lyhdyillä, ja paatsamalehdossa loisti pieniä punaisia, valkoisia ja sinisiä valoja oksien välissä, ikäänkuin ne olisivat olleet jotain troopillisien maiden öiseen aikaan kukkivia kasveja. Ikkunoista näkyi edestakaisin hääriviä palvelijoita, orkesteri alkoi viritellä soittokoneitaan, ja kaikkialla näkyi kiihkeätä valmistelua.

"Nyt on siis teidän syntymäpäivänne", Sybert virkkoi. "Olette kai saanut paljon kauniita onnentoivotuksia tänään, Miss Marcia; toivon, että ne kaikki täyttyisivät." Marcia katsahti hänen kasvoihinsa ja Sybert hymyili hänelle vastaan. "Kaksikymmentäkolme vuotta on jo sangen paljon!"

Varjo kulki yli Marcian kasvojen. "Eikö olekin?" lausui hän huoaten. "Minusta kahdessakymmenessä kahdessakin oli kylliksi, -- ja nyt kaksikymmentäkolme! Muutaman vuoden perästä alan jo todella tulla vanhaksi."

Sybert nauroi. "On pitkä aika siitä kuin minä olin kahdenkymmenenkolmen ikäinen -- se oli silloin, kun asetuin Roomaan asumaan."

"Kaksitoista vuotta sitten", virkkoi Marcia.

"Sen laskun tekee nopeasti päässään, ketä huvittaa. Minulla ei enää ole siihen halua."

"Ei miehillä ole hätää", sanoi Marcia; "mutta nainen vanhenee niin aikaisin!"

"Ei teidän juuri vielä tarvitse sitä surra. Harmaat hiukset tulevat vasta jonkun ajan kuluttua."

"En minä surekaan", Marcia nauroi. "Ajattelin vain, että mahtaa olla ikävää tulla vanhaksi, eikö totta?"

"On toden totta. Se on elämän suuri tragedia; ja se on kaikilla edessä. Miss Marcia -- teillä yhtä hyvin kuin jokaisella köyhällä Castel Vivalantin talonpoikaistytölläkin. Elämässä on kuitenkin loppujen lopuksi jotain oikeudenmukaista."

Marcia käänsi selkänsä valaistulle huvilalle ja katseli yli laajan Campagnan. Se levisi synkkänä ja pimeänä tähtitaivaan alla, vain muutamia paimenten nuotioita paloi siellä täällä, sytytettyinä karkoittamaan ilman myrkyllisiä kaasuja.

"Maailmassa on paljon vääryyttä", lausui Marcia hiljaa.

"Niin on", myönsi Sybert; "ja on vaikea uskoa, että se tulisi milloinkaan muuttumaan -- ei tässä elämässä paremmin kuin tulevassakaan."

"Olisi lohdullista ajatella ihmisten onnettomuutta rangaistuksena, jonka he hyvin ansaitsevat."

"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."

"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.

"Niin -- sääli Italiaa!" Sybert toisti.

Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime viikkojen aikana.

He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.

"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta. "Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä. Te nautitte esimerkiksi lukiessanne _Egoistia_. Mutta samalla" -- hän pysähtyi vähän -- "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan. Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä, josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."

"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea kaiken."

"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia, työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla -- teidän syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä tulisi paljon."

He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä. He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet. Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.

"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua", hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.

Sybert seurasi häntä ääneti.

Joku oli kerran sanonut, että Sybertin äänettömyys merkitsi enemmän kuin muiden ihmisten sanat, ja kun he nyt yhdessä palasivat, koetti Marcia miettiä, kuka sen oli lausunut. Ah niin -- hän muisti jo! Kreivitärhän se oli.

XIX Luku.

Koko illan, nauraessaan ja puhellessaan vieraiden kanssa, seurasi Marcia vaistomaisesti Sybertin liikkeitä. Hän näki hänen etuhuoneessa laskettelevan sukkeluuksia Englannin lähettilään seurassa. Hän näki hänen puhelevan Eleanor Roystonin kanssa ja kumartuvan kreivitär Torrenierin puoleen. Ja kerran, kun Marcia tanssi ohitse, hän näki vilaukselta oven suussa hänen tummat kasvonsa. Hän seurasi silmillään Marciaa, ja silloin tyttö antoi mielessään hänelle anteeksi sekä Eleanorin että kreivittären. Hän tutki koko ajan ihmetellen itseään. Sybert oli äkkiä tullut hänelle ainoaksi henkilöksi huoneessa, josta hän välitti, ja samalla kun hän kuunteli, mitä muut herrat hänelle puhuivat, hänen mielessään koko ajan väikkyi Sybertin kuva sellaisena kuin hän oli ollut tuona äänettömänä hetkenä suihkulähteen luona. Hän eli kuin huumauksessa koko illan, odottaen koko ajan sitä ainoata tanssia, joka hänellä oli Sybertille varattuna.

Illan jo lähetessä loppuaan, havahtui Marcia äkkiä, kun huomasi kävelevänsä puistokäytävällä Paul Dessartin rinnalla. Hän oli lörpötellyt kaikenlaista eikä oikein itsekään käsittänyt miten oli siihen joutunut. Vaistomaisesti hän nyt koetti panssaroida itsensä; hän tunsi mitä oli tulossa ja yritti parhaansa mukaan vielä torjua sitä. Kunhan vain pääsisi takaisin ihmisten joukkoon! Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan valaistua huvilaa, josta tanssimusiikin keskeltä saattoi erottaa äänten sorinaa ja naurua. Häntä halutti kääntyä pois ja juosta tiehensä. Paulkin oli pysähtynyt ja katseli häneen kysyvästi.

"Minä -- minä luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin", Marcia sammalsi. "Tämä tanssi on kohta lopussa, ja --"

"Emme lähde juuri vielä", vastasi Paul. "Tahtoisin puhella teidän kanssanne. Uhratkaa minulle parisen minuuttia, Marcia. Tulkaa tänne istumaan ja kuulkaa mitä sanon."

He astuivat pieneen ympyrään suihkulähteen luona ja Marcia vaipui penkille, ja katsoi rukoilevasti Pauliin. Nyt ei saattanut enää esittää mitään verukkeita; molemmat tiesivät, että nyt oli asia selvitettävä, ja Paul kävi siihen käsiksi suoraan.

"Niin, Marcia, tahdotteko tulla vaimokseni?"

Marcia istui hypistellen hermostuneena viuhkaansa, koettaen mielessään keksiä vastausta, joka ei loukkaisi Paulia.

"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa -- se kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle, Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."