Part 17

Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin. Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."

Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä. Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt. Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa! Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle edellisenä päivänä kertonut -- niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät nälkään Napolissa -- hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat -- oliko ihme, että ne häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.

"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian. Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän. On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle, mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi' suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte, ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin kummituksesta."

Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.

"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se lähetetään aivan heti."

Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi tahtomattaankin hymyyn.

"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää -- ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."

"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin ihminen."

"Ah, Marcia, hyväsydämisinkin ihminen saattaa meidän päivinämme sähkölennättimen kautta saada aikaan paljon surkeutta, hänen tarvitsematta vastata seurauksista."

Sybert tuli huoneen poikki Marcian luo harvinaisen lämmin ilme silmissään. Hän jo puoleksi ojensi kätensä, mutta Marcia kääntyi pois ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hän otti pöydältä setänsä maksuosoituskirjan, repi siitä lehden ja kirjoitti siihen.

"Kas tuossa on vähän rahaa Avustuskomitealle", hän virkkoi ojentaen paperiliuskan pöydän yli Sybertille. "Siinä on kaikki, mitä minulla on pankissa tällä hetkellä, mutta kun saan lisää, annan enemmän."

Aivan virallisen näköisenä katsoi Sybert paperiin ja sitten taas Marciaan.

"Kolmetoistatuhatta liiraa on suuri summa. Arveletteko, että --"

"Minä teen omalla rahallani mitä haluan -- tämä _on_ minun omaani", hän jatkoi. "Se on äitini perintöä."

"Kuten haluatte", virkkoi Sybert kohauttaen hiukan olkapäitään. "Calabriassa on eräs kylä, joka ylen kiitollisena ottaa vastaan avustusta, siksi kunnes öljypuun hedelmät kypsyvät."

"Päivällinen on valmis", ilmoitti samassa Pietro ovensuusta.

Marcia nyökkäsi molemmille herroille.

"En halua päivällistä", hän virkkoi ja kääntyi menemään omaan huoneeseensa. Siellä hän istui puolisen tuntia tuijottaen hämärtyvälle Campagnalle; vihdoin hän nousi, sytytti kynttilän ja ryhtyi laatimaan kirjettä isälleen. Hänen kynänsä oli kuin vereen kastettu. Hän kuvaili Italiasta kaiken, minkä oli kuullut, nähnyt tai mielessään kuvitellut -- nälkähulluudesta pohjoisosissa ja etelämaakuntien nääntyvistä talonpojista; hän kertoi Castel Vivalantin köyhistä ihmisraukoista ja pienestä Gervasiosta. Hän kirjoitti mitä ihmiset puhuivat setä Howardista; miten he nimittivät häntä, Marciaa, "Vehnäprinsessaksi", ja miten pienet lapsetkin kadulla herjasivat häntä hänen ohikulkiessaan. Hän kertoi, että Copleyn nimi oli vihattu yli koko Italian. Kaikki rikokset, joista milloinkaan on syytetty hallitusta, kirkkoa tai ihmisten tietämättömyyttä, sälytti Marcia nyt isänsä hartioille, mutta samalla kertaa anteeksiantavaisena vakuuttaen tietävänsä, ettei isä tarkoittanut sitä mitä hän teki. Hän pyysi, että isä näyttäisi, että niin oli asian laita. Hänen pitäisi heti lopettaa keinottelu ja lähettää vehnää Italiaan. Tällainen kirje oli omiaan liikuttamaan isänsydäntä -- ja ehkäpä liikemiehenkin.

XVII Luku.

Seuraavalla viikolla Marcia vältti tapaamasta ihmisiä. Huvilalla ei käynyt vieraita, eikä hänen ollut vaikeata löytää tekosyitä, joiden nojalla jäädä pois Roomasta. Hänestä olisi ollut äärimmäisen vastenmielistä tavata tuttujaan, ja yleensä jokaista, joka tunsi hänet nimeltä. Marcia luuli heidän hymyilynsä ja ystävällisten puheittensa takaa osaavansa lukea heidän todelliset ajatuksensa! Hänestä kaikui jokaiseen hänelle puhuttuun lauseeseen kätkettynä sana "vehnä, vehnä, vehnä." Ratsastusretkillään hän ajoi poispäin Castel Vivalantista, ja jos sattumalta joskus joku hänen entisistä kylätuttavistaan tuli vastaan, nelisti hän katsomatta ohitse.

Mrs. Copley puuhaili innolla suunniteltujen tanssiaisten valmistuksia. Ne oli tarkoitus pitää osittain Roystonien, osittain Marcian syntymäpäivän kunniaksi. Roomasta aiottiin kutsua Copleyn koko seurapiiri, ja vieraat majoitettaisiin yöksi Villa Vivalantiin ja kreivitär Torrenierin Tivolissa sijaitsevaan huvilaan. Marcia osoitti näissä tärkeissä valmistuksissa kerrassaan tavatonta harrastuksen puutetta, kuten hänen tätinsä valitti. Aina ennen hänellä oli ollut loppumattomiin ehdotuksia, niin ettei hänen äkillinen haluttomuutensa saattanut jäädä muilta huomaamatta. Usein katseli Mr. Copley häntä surullisena, kuin olisi hän tuntenut itsensä syypääksi siihen, ja jos Marcia silloin sattui kohtaamaan hänen katseensa, yritti hän heti tekeytyä iloiseksi. Ei kumpikaan ollut sanallakaan koskettanut tuon illan kohtausta, paitsi silloin, kun Marcia sai isältään tälle luonteenomaisen sähkösanoman, jossa hän ilmoitti toimittavansa tyttärelleen vehnälähetyksen syntymäpäivälahjaksi.

"Siinä näet, Howard setä", Marcia virkkoi ojentaessaan sedälleen paperipalan, "sähkösanoman välityksellä voi saada aikaan myöskin hyviä asioita."

Copley luki sen hymyillen itsekseen. "Kun kaikki selviää, niin alan uskoa, että hän on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin!" Tämän jälkeen ei enää kosketeltu tätä kysymystä.

Mutta seuraavina päivinä Mr. Copley oli erikoisen huomaavainen veljentytärtään kohtaan. Hän tahtoi sillä ikäänkuin sovittaa tapahtunutta, ja Marcia puolestaan salli hänen sen tehdä, näyttääkseen antaneensa anteeksi; tämän satunnaisen riitaantumisensa kautta he olivat oppineet paremmin ymmärtämään toisiansa. Mrs. Copley luki Marcian haluttomuuden syyksi (eikä aiheetta) sen, että hän oli saanut malariatartunnan vanhasta viinikellarista, ja nyt täti lääkitsi häntä kiniinillä, kunnes tyttöparan pää meni aivan pyörälle.

Näin ollen, kun kreivitär Torrenieri eräänä iltana kutsui ystäviänsä soitannolliseen illanviettoon huvilallensa, saattoi Marcia varsin hyvin kiittäen kieltäytyä lähtemästä mukaan. Kreivi oli vasta palannut Rivieralta, ja kutsut pidettiin hänen kunniaksensa; Marcia olisi tosin ollut hieman utelias näkemään kreiviä, mutta sen halun hän saattoi helposti hillitä, kun hänen samalla olisi tarvinnut kohdata koko muukin seurapiiri.

Villa Torrennieri Tivolissa oli noin yhdeksän mailin matkan päässä ja siitä syystä syötiin Villa Vivalantissa päivällinen aikaisemmin kuin tavallisesti. Kun Marcia, Pietron kutsua noudattaen, lähti alakertaan, pysähtyi hän äkkiä portaiden käänteessä; hänen korviinsa oli sattunut Sybertin matala ääni salista päin. He eivät olleet tavanneet toisiaan tuon Pyhän Markuksen juhlan myrskyisen loppunäytöksen jälkeen, eikä Marcia ollut vielä varmasti päättänyt mille kannalle hän Sybertiin nähden asettuisi. Hän seisoi hetken epäröiden, tuntien sydämensä lyövän tavallista kiivaammin. Mutta samassa hänen mieleensä välähti kiusallisen selvänä syy, minkätähden Sybert näin odottamatta oli saapunut -- hän oli tullut Napolista ollakseen läsnä kreivitär Torrennierin illanvietossa. Marcia astui hitaasti portaat alas ja tuli saliin sangen kylmän näköisenä. Sybert tervehti tapansa mukaan kohteliaan välinpitämättömästi. Hänen käytöksessään ei huomannut pienintäkään merkkiä mistään väärinymmärryksestä. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt mitään kreivittären kutsuista; hän oli puettunakin vain vaatimattomaan arkinuttuunsa. Mutta hän lausui kernaasti lähtevänsä mukaan, vaikkakaan ei ollut saanut kutsua -- epäilemättä se kuitenkin oli Napolissa odottamassa häntä -- jos vain Mr. Copley suostuisi lainaamaan hänelle vierailutakin. Isäntä mörähti myöntyen, ja Sybert tiedusteli milloin aiottiin lähteä, samalla kuin hänen katseensa kulki Mrs. Copleyn samettipuvusta ja jalokivistä Marcian yksinkertaiseen villapukuun.

"Kello kahdeksan aikaan; matka kestää parisen tuntia", vastasi Mrs. Copley; "Marcia jää kotiin", hän lisäsi.

"Minkä vuoksi, Miss Marcia?"

Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties --"

"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.

Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten. Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia, jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla. Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan Paul Dessartia.

Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan --? Hän työnsi tuolinsa taapäin ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta välttääkseen kylmää yöilmaa!

Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli, jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa kynttilää -- Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille. He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli liian kallisarvoista poltettavaksi.

Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.

Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä. Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin ovensuussa.

"Mitä nyt -- yllätinkö teidät?" hän kysyi.

"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."

"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi vaivata malaria?"

Hänen odottamaton ilmestymisensä oli saattanut Marcian hämilleen. Hän kadotti kokonaan tavallisen itseluottamuksensa eikä keksinyt mitä puhuisi. Hän teki liikkeen noustakseen.

"Aioin juuri soittaa Pietroa tuomaan lampun, kun te tulitte. Pietro on sen varmaan unohtanut. Sallitteko, että --"

Sybert katsahti soittokelloon huoneen toiseen päähän. "Oh, istukaa alallanne. Onhan meillä kylliksi valoa keskustellaksemme, arvelen nimittäin että te ette aio lukea, kun teillä on vieras." Hän ojensi kätensä ja tarttui Marcian kirjaan.

"En halua uskotella itselleni, että olisitte jäänyt pois kreivittären luota puhellaksenne minun kanssani", Marcia vastasi istuutuen hiukan hymähtäen takaisin tuoliinsa.

"Minkä muun vuoksi sitten olisin jäänyt?" Sybert kysyi. "Luuletteko, ettei setänne olisi lainannut minulle vierailutakkia?"

"Ehkäpä se ei sopinut teille."

Sybert nauroi. "Ei, Miss Marcia; en edes koettanut sitä. Jäin tänne koska -- halusin puhua teidän kanssanne".

Hiljaisuus seurasi näitä hänen sanojaan. Sybert ryhtyi perinpohjin kohentamaan pesää. Kun hän lopulta laski hiilihangon kädestään, hän virkkoi tavallisella äänellään: "Esitän teille anteeksipyyntöni -- tahdotteko ottaa sen korviinne?"

"Minkä vuoksi?"

"Teillä näyttää olevan paljonkin minua vastaan -- suostutteko, ettemme takerru yksityisseikkoihin. Esitän yleisen anteeksipyynnön."

"Senkö vuoksi, että sanoitte minua 'Vehnäprinsessaksi'? Oh niin, suon sen anteeksi. Myönnän, että olitte siihen oikeutettu."

Sybert nojautui eteenpäin rypistäen hiukan kulmiaan.

"En missään tapauksessa ollut oikeutettu; se ei ollut ystävällisesti eikä ritarillisesti tehty ja olen pahoillani, että sanoin niin. Voin vain luvata käyttäytyä vastaisuudessa paremmin."

Marcia teki liikkeen osoittaakseen ettei halunnut puhua siitä enempää.

"Sallitteko, että kerron mitä hyvää teidän rahanne on saanut aikaan."

"Ei, älkää kertoko! En tahdo kuulla. Tiedän miten kauheata se on ja uskon, että käytitte rahani niin hyvin kuin oli mahdollista. Olen iloinen, jos siitä on ollut hyötyä. Isäni lähettää hiukan vehnää, joka saapuu tänne parin viikon kuluttua."

"Miss Marcia", Sybert virkkoi hitaasti, "toivoisin, että ette ottaisi tätä asiaa niin pahalta kannalta. Setänne oli aivan suunniltaan puhuessaan teille, eikä hän itse aavistanut mitä sanoi. Hän on kauhean pahoillaan siitä. Hän kertoi minulle tänään, että hän pelkää tärvelleensä teidän kesäilonne, eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut loukata teitä."

Marcian silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä ja hän puri huultaan. Sybert kumartui eteenpäin ja kohensi pesää.

"Tahtoisin puhua teidän sedästänne", hän virkkoi katse kiinnitettynä palaviin kekäleihin. "Hän on hienoimpia miehiä mitä milloinkaan olen tuntenut. On harvinaista, että mies hänen asemassaan saavuttaa mitään huomattavampaa -- tarkoitan nimittäin henkisessä suhteessa; siinä on monet kiusaukset. Moni ihminen, joka omistaa yhtä suuren rikkauden ja samalla lailla kehittyneen maun, tyytyy vain kokoamaan norsunluuveistoksia ja hopeata varoita ja muuta törkyä. Ei kukaan ymmärrä miten paljon teidän setänne tekee, kaikkein vähimmin ne, joiden hyväksi hän uhrautuu. Hän tekee sen kaikessa hiljaisuudessa pyytämättä mitään kiitosta itselleen. Mutta olen varma, että pieninkin kiitollisuudenosoitus ilahduttaisi häntä; mutta joka puolella häntä vain parjataan. Tämä vehnäjuttu sai asiat vielä kireämmiksi, eikä ihme että hän sen vuoksi on hiukan ärtynyt nykyään. Tuona iltana hän oli eräästä roomalaisesta sanomalehdestä lukenut vallitsevasta kurjuudesta, ja minä pääsin juuri kertomasta teidän yhteentörmäyksestänne kyläläisten kanssa, kun te astuitte sisään. Tulitte onnettomana hetkenä, ja silloin hän menetti tasapainonsa. Toivoisin että te osoittaisitte hänelle ystävällisyyttä niin paljon kuin mahdollista, sillä maailmalla häntä parjataan ja --" Sybert epäröi hetken -- "sen vuoksi hän tarvitsee myötätuntoa kotona."

Marcia veti syvään henkeään.

"Nyt ymmärrän setäni", hän virkkoi. "Olen toisinaan ajatellut --" nyt hänkin vähän epäröi -- "ettei hän ole oikein onnellinen, vaikka en tiennyt syytä siihen. En tietystikään soimaa häntä siitä mitä hän sanoi; tiedän että hän oli hermostunut eikä tarkoittanut sitä mitä puhui. Mutta joka tapauksessa oli hyvä, että kuulin totuuden. Mitä taas tuohon vehnäjuttuun tulee", hän jatkoi, "ei isääni voi siitä syyttää niinkuin te luulette. Hän ja setä eivät ymmärrä toisiaan, mutta minä ymmärrän heidät kummatkin, ja jos olisin aikaisemmin saanut tietää asian, olisin voinut sen ehkäistä. Hänellä ei ole pienintäkään halua vahingoittaa Italiaa yhtä vähän kuin mitään muutakaan maata. Hän vain tahtoi päästä muita edelle ja -- tiedättehän mistä miehet pitävät -- saada ihmisten katseet itseensä kääntymään. Hän on sangen nopsa; hän on kaukonäköisempi kuin muut; jo edeltäkäsin hän tietää mitä on tapahtuva, ja voiko silloin vaatia että hän olisi käyttämättä olosuhteita hyväkseen? Tietysti" -- Marcia karahti punaiseksi -- "hän haluaa myöskin rahaa; mutta se ei ole ainoa tarkoitusperä, sillä hän ei käytä sitä saatuaan sen hankituksi. Häntä huvittaa antaa toisille selkään, hän rakastaa voimaa, jonka se tuottaa. Pelkäänpä", hän lisäsi liikuttavan hellästi hymyillen, "että minun on mentävä kotiin pitämään häntä aisoissa."

"Oh, Miss Marcia, tiedämmehän kaikki varsin hyvin, ettei teidän isänne ensinkään tahtonut ehdoin tahdoin vahingoittaa Italiaa eikä mitään muutakaan maata. Ja totta puhuen, ei amerikkalaisten vehnäkeinottelu ole ollut lainkaan niin suurena syynä Italiassa vallitsevaan kurjuuteen, kuin hallitus on koettanut uskotella. Yksinkertainen totuus on, että teidän isänne on vain pantu syntipukiksi. Samalla kun Rooman sanomalehdet ovat visusti vaienneet muutamista asioista, on niillä ollut paljon puhumista Amerikan Vehnäkuninkaasta."

"Ovatko ne puhuneet hänestä hyvin pahaa?"

Sybert hymyili hiukan.

"Eipä niissä juuri sellaista liene, jota hän haluaisi leikata irti säilytettäväksi."

"Eikö totta, että meidän kutsumme ensi viikolla tuntuvat kerrassaan sydämettömiltä -- on aivan kuin pitäisimme tanssiaisia, vaikka naapurissamme on hautajaiset? Olisin tahtonut peruuttaa koko asian, mutta setä tuli niin pahoilleen, että luovuin siitä ajatuksesta."

"Ei mitenkään. Se olisi tyhmää ja hyödytöntä. Jos muutamien ihmisten on kärsittävä, ei siltä kaikkien tarvitse olla onnettomia."

"Luonnollisesti ei", Marcia myönsi miettiväisesti; sitten hän lisäsi: "Oli niin paljon hauskempi elää silloin, kun en tiennyt mitään maailman kurjuudesta -- toivoisin melkein, ettei minun olisi tarvinnut joutua sitä näkemään!"

"Miss Marcia, sanoin teille kerran, että on helpotus joskus nähdä ihmisiä, jotka ovat läpeensä huolettoman iloisia; jotka kulkevat tanssien yli syvyyksien tietämättä että niitä onkaan. Sen, joka kerran on itse käynyt noiden kuilujen pohjalla ja tuntee kaikki niiden kauhut -- joka luulee jo kantavansa niiden leimaa itsessään -- sen on suloista kerran tavata ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan kurjuuden olemassaolosta. Mutta kuitenkin, luuletteko että tuollaista sokeutta saattaa kunnioittaa? Ettekö usko, että ihminen on arvokkaammassa merkityksessä onnellinen, jos hän elää elämäänsä avoimin silmin ja ottaa niin pahan kuin hyvänkin vastaan todellisena?"

Marcia istui ääneti hetken aikaa nähtävästi miettien hänen sanojaan Sitten Sybert taas jatkoi: --

"Mitä taas teidän kutsuihinne tulee, arvelen että voitte tanssia hyvällä omallatunnolla. Olettehan tehnyt mitä olette voinut ja vastaisuudessa teette vielä paljon enemmän."

"Pelkäänpä etten omantuntoni vuoksi tahtonut peruuttaa tanssiaisia", Marcia tunnusti hiukan hymyillen tuntiessaan itsensä syylliseksi. "En yksinkertaisesti voi sietää seurustelua ihmisten kanssa. Minusta tuntuu, että he minulle puhuessaan aina mielessään nimittävät minua 'Vehnäprinsessaksi'."

"Tuo on hyvin lapsellista. Se hinta teidän täytyy maksaa. Mutta älkää antako sen kiusata itseänne; sillä on varma asia, ettei täällä ole montakaan miestä, jotka eivät itse haluaisi olla 'vehnäkuninkaita', jos heillä vain olisi siihen tilaisuutta, -- vaikka he jo edeltäpäin tietäisivät miten paljon kurjuutta se toisi tähän runneltuun maahan. Mutta nyt ehdotan, että jätämme vehnäasian rauhaan. Te olette jo ilmankin ajatellut sitä aivan liikaa."

"Te ette ole erittäin optimistinen ihminen, Mr. Sybert."

"Oh, se on totta. Minä en, nähkääs, ole sokea. Täytyy olla italialainen, jotta tässä maassa saattaisi olla optimisti."

"Pidättekö italialaisista vai ettekö?" Marcia kysyi. "Toisinaan näytätte pitävän, kun taas toisinaan on kuin inhoisitte heitä."

"Totisesti minä pidän heistä; olen syntynyt Italiassa."

"Mutta tehän olette amerikkalainen", Marcia virkkoi kiihkeästi.

Sybert nauroi tytön innolle.

"Tietysti tahdotte olla amerikkalainen", hän intti.

"Henry James sanoo, Miss Marcia, että ei voi itse valita itselleen isänmaata paremmin kuin isänäitiäkään."

Marcia tuijotti hetken aikaa ääneti tuleen, ja Sybert katseli häntä sivulta nojautuen taapäin tuolissaan. Hän hämmästyi Marcian seuraavasta huomautuksesta.

"Sanoitte kerran, Mr. Sybert, että jokaisella ihmisellä on jokin aate. Olen itsekseni kysellyt minkä hyväksi te elätte."

Omituinen ilme levisi Sybertin kasvoille.

"Ettehän voi vaatia että kertoisin; olen diplomaatti."

"Minulla on käsitys, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä diplomatian kanssa."

"Olisin kehno diplomaatti jos kertoisin."

"Mr. Sybert, te teette ihmisiin sangen omituisen vaikutuksen. On aivan kuin te näyttelisitte jotain osaa tahtoen alati peitellä ihmisiltä sisimpänne."

"Anarkistin täytyy olla varovainen; poliisi --"

"Sitä minä juuri uskon teistä!" Marcia huudahti.

"Älkää nyt säikähtykö. Vakuutan teille, etten ole. Mutta", hän jatkoi, "tällaisessa maassa tahtoisi toden totta olla anarkisti ja kohdistaa kaiken toimintansa siihen! Oh, en minä mieletön ole", hän lisäsi vastaukseksi Marcian hymyilyyn. "Me elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla emmekä kolmannellatoista. Anarkia kuuluu samoihin hämäriin aikoihin kuin feodalismi."

"En osaa asettaa teitä mihinkään puolueeseen. Tahdon aina tietää, ovatko ihmiset demokraatteja vai tasavaltalaisia, presbyterisiä vai episkopaalisia. Silloin aina tietää mikä on heidän sydämellään ja osaa olla loukkaamatta heidän tunteitaan."

"Pelkäänpä ettei minua tarvita missään noin kunnianarvoisessa puolueessa", nauroi Sybert.

"Toiselta puolen voisi teitä luulla katolilaiseksi, kun puolustatte pappeja; mutta seuraavassa hetkessä jo moititte heitä ja silloin arvelee, että teillä ei ole mitään uskontoa."