Part 16

"Myötätunnosta... olen nähnyt kyllin monen naisen leikkivän miesten tunteilla, joten saatan käsittää miltä eläinparasta tuntui. Joka puolella oli muuri vastassa, hänen kykenemättä käsittämään mitään salaista syytä, vaikutinta tai lakia, joka sen takana piili."

"Se oli terveellistä sille", vakuutti Marcia. "Minä annoin sille uuden kokemuksen -- laajensin sen näköpiiriä. Kun vihdoin olisin sen vapauttanut, olisi se tuntenut niin syvää kiitollisuutta ajatellessaan, mistä vaarasta se oli pelastunut, että siitä olisi tullut entistään paljon onnellisempi kovakuoriainen."

"Voihan asian käsittää niinkin", myönsi Sybert.

Marcia katseli hetken tutkivasti toveriansa. Hän muisteli kreivitär Torrenieriä.

"Mr. Sybert", hän virkahti, "on koko joukko asioita, joita haluaisin tietää teistä."

"Minulla ei tietääkseni ole mitään, jota olisi syytä peitellä."

"Niitä asioita ette kertoisi minulle."

"Koettakaa, niin saatte nähdä."

"Saanko kysyä mitä hyvänsä?"

"Olen käytettävissänne."

"Oletteko milloinkaan rakastanut ketään?"

Hän katsahti Marciaa nauraen hilpeästi. "Mitä, onko tämä rippituoli?"

"Ei, ei, -- te olette vain sen näköinen kuin ette olisi milloinkaan tehnyt sellaista tyhmyyttä; minä juuri ihmettelin --"

"Ainakin kuusi kertaa."

"Todellako?"

"No, ehkäpä siinä on vähän liikaa", hän nauroi. "Poikavuosinani minulla oli tapana -- hm -- tuntea joskus mielenkiintoa."

"Mutta nyt olette jo sellaisen yläpuolella."

"Olisi ajattelematonta väittää sitä! Ei koskaan tiedä, mitä seuraava päivä mukanaan tuo."

Marcia olisi vielä halunnut hiukan tiedustella kreivittärestä, mutta sen sijaan hän virkkoi: "On vielä muutakin, mitä tahtoisin teiltä kysyä."

"En voi luvata, että vastaan, jos menette persoonallisuuksiin."

"Miksi teillä oli eilen revolveri mukananne?"

"Te olette erittäin tiedonhaluinen nuori nainen, Miss Marcia."

"Ja te olette sangen salaperäinen mies, Mr. Sybert."

"Miksi minulla oli revolveri? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olin matkustellut etelämaakunnissa rauhoittamassa kapinoitsevia; ja kun se ei ole erittäin turvallista työtä, arvelin viisaimmaksi kulkea aseistettuna. Revolveri on erinomainen keino, jolla ihmiset saa valtaansa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan en milloinkaan ole pakoitettu käyttämään sitä. Toivoakseni nyt olette tyydytetty."

"Kiitos", virkkoi Marcia. "Eipä siltä, että uskoisin vähääkään mitä puhuitte", lisäsi hän nauraen.

Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.

"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."

"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"

"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia. Oletteko koskaan rakastanut?"

Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään iltajunaan."

XVI Luku.

Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin; ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen, tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille -- "_Non-te-scordar-di-me_."

Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa, mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan sydämeensä.

Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul -- naurava, huoleton, onnellinen Paul -- ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi elämän todellisuuden painavan sydäntään -- sen elämän, joka on vienyt niin monen ihmisen kurjuuteen -- ja se raastoi hänen sieluaan ja pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä, suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja tutkivasti.

Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta, ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin. Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia, jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan? Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan, ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.

Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan, pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.

Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:

"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa heitä piiskallaan pois.

Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka puolelta.

"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"

Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. "_Chi sa_, Signorina? Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."

Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen, "ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän paras hyveensä."

Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.

Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!", mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.

"_Madonna mia_!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten kirouksen päällemme!"

Leipuripuodissa kyseli Marcia tapansa mukaan ystävällisesti perheen vointia ja tiedusteli miten viinitarha edistyi. Mutta tällä kertaa palveli Domenico häntä hyvin äreästi ja vastasi vain muristen hänen puheisiinsa. Hämmästys ja suuttumus valtasi Marcian mielen; hän kääntyi takaisin kadulle, ja kulki pää pystyssä ja punoittavin poskin edes katsahtamattakaan ihmisiin, jotka vaieten antoivat hänelle tietä.

"Siinä näette", kuiskailtiin, "vieras signorina oli vain huvikseen olevinaan meille ystävällinen. Mitäpä hän välittäisi meidän kurjuudestamme? Se on hänelle samanarvoinen kuin kivet, joita hän jalallaan polkee."

* * * * *

Laurence Sybert tuli juuri kylästä ja tapasi hämmästyksekseen Giovannin portin luona. Hän tervehti Sybertiä huolestuneen näköisenä.

"_Scusi_, signore; oletteko tavannut signorinaa? Hän on kaupungissa." Hän nyökkäsi portille päin. "Hän meni yksinään leipuripuotiin. Sanoin kyllä hänelle, että hevoset olivat uuvuksissa, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota; muuan poikanulikka huusi hänelle 'Vehnää!' mutta hän ei ymmärtänyt sitä."

"Huusivatko ne 'Vehnää'?"

"_Si, si_ signore. He lukevat sanomalehtiä. Eilisessä _Avanti_ lehdessä oli --"

Sybert nyökkäsi. "Tiedän kyllä mitä _Avanti_ kirjoittaa."

Hän kääntyi takaisin kaupunkiin kulkien leipurille päin, josta juuri oli tullut. Hän oli huvitettuna kuullut syrjästäpäin sangen suorasukaisia huomautuksia ystävistään huvilalla -- kuten Giovanni oli arvellut, lukivat he sanomalehtiä eikä heidän käsityksensä mukaan ollut mahdollista epäillä mitään, mikä oli painettua. Ei ollut otollinen aika Marcian lähteä ilta-ajelulle Castel Vivalantiin; Sybertiä suututti, että tyttö niin vähän oli välittänyt hänen neuvoistaan. Hän ei tullut ajatelleeksi lieventävänä asianhaarana, ettei Marcia tietänyt mitään erikoista aihetta hänen varoituksiinsa. Sybert ei ehtinyt vielä pitkälle, ennenkuin kuuli ääniä kauempaa. Sanat saattoi selvästi eroittaa.

"Vehnää! Vehnää! Vehnä-signorina!"

Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä, ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa; pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan, kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli häntä aivan huumaantuneena.

"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"

"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä. "Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."

Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului: "Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor Siberti, köyhäin ystävä!"

"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki hänelle istuimen.

"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."

Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".

"_Poverina_, hän ei tiedä", mumisi nainen.

Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.

"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.

Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja työnsi sen sitten takaisin.

"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin, että tuskin voin hengittää."

Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi seisomaan.

"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."

Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille. Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin keskeytti Marcia hiljaisuuden.

"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"

"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi. "Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja. Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."

"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin teen teille erään kysymyksen. -- Miksi nuo kaikki huutavat minulle 'Vehnä-Signorina'?"

Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.

"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."

"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä. "No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan. Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä -- joka erä, minkä hän myy, tuottaa hänelle tappiota -- mutta, kuten on tavallista epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset, osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet hyväntekijäänsä vastaan."

"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."

Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut pysähtyivät huvilan pihamaalle.

"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.

"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."

Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa hänet pahoilleen -- minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään selvillä.

Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle, kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut, joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä, mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.

"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."

Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.

"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"

"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene nukkumaan."

Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen. Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:

"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun _on_ tehtävä? Tiedäthän, että käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."

Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.

"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa ennenkuin tulet sisään?"

Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."

"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."

Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan setäänsä.

"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä tarkoitat?"

Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna. Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

"Luulen voivani kertoa sen sinulle -- saisit kai sen kuitenkin jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia, kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan vararikkoon."

"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.

"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."

"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle '_Grano_'?"

"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas' amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen alle."

"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"

"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle, saavat kuolla."

Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan -- hänen pilkallisen ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti, miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden -- _Grido del Popolon_ -- vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.

"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.

"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa, joiden kustannuksella sen sait."

Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.