Part 15

Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä -- nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti, "_Buon giorno_, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa päivän tunnelmaan.

Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.

"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan", näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli täyttänyt hänen määräyksensä.

Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä. Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty kullankeltaista hunajaa -- kotoisin eräästä maalaistalosta Alban vuoristosta -- ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja korituoleihin.

"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.

Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen tervehti tuttavallisesti, "_Felicissimo giorno_, signorina!" Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.

"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;" ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien aito-italialaista tunteellisuutta. -- "Rakkahin signorina, minun täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu -- kauas, kauas Perugiaan. _Non-te-scordar-di-me_."

Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.

Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.

"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan! Saammehan!"

Marcia oli miettivinään.

"Saatte", hän virkkoi lopulta, "nämä ovat minun kestini, ja jos te olette kilttejä poikia, ettekä puhu, niin minä pyydän teidätkin. Ja kun olette juoneet aamumaitonne, ja olleet _oikein_ kilttejä, niin saatte hiukan --" hän pysähtyi vähän, alentaen salaperäisesti ääntään poikien kuunnellessa hörössä korvin -- "hiukan hunajaa!"

Paul Dessart nauroi; hänestä tuo lupaus oli sangen vähäpätöinen, mutta pojat vastaanottivat sen suosiohuudoin. Gervasio esiteltiin nuorelle maalarille, josta poika suoriutui yhtä sulavasti kuin itse Gerald. Hän oli jo melkein unohtanut, ettei ollut syntynyt prinssiksi. Tervehdittyään pyysi Gerald nähtävästi hiukan epäröiden vierasta heittelemään leivänmurusia lammikkoon; mutta Paul kieltäytyi siitä hyvin jalomielisesti, ja muutaman minuutin kuluttua molemmat pojat kykkivät vierekkäin suihkulähteen reunalla lehtokäytävien kajahdellessa heidän naurustaan.

Pian olivat kaikki saapuneet paikalle ja tämä tavallisuudesta poikkeava ensimmäinen aamiainen sai yleisen hilpeän mielialan vallitessa oikein juhlan luonteen. Geraldin ja Gervasion nauru kaikui raikkaana ja estämättä. Molemmat istuivat kivisellä puutarhatuolilla maitomukiensa ääressä pistellen suuhunsa voileipää, mutta heittäen tuon tuostakin halukkaita silmäyksiä hunaja-astiaan. Edellisen illan kummitukselle naurettiin ja siitä laskettiin leikkiä, samalla kuin haamu itse totisena siirteli kuppeja. Riikinkukko saapui hitaasti astellen kuokkavieraana paikalle, ja sai osakseen monet moraalisaarnat antaessaan upean pyrstönsä laahata maata muutamien leivänmurusien tähden, joita se maasta tavoitteli. Ennenkuin aamiainen oli syöty, jatkoivat Sybert ja Dessart kaikessa ystävyydessä edellisen illan väittelyä Italian kauneuden vahingollisuudesta.

"Paul on laiminlyönyt kutsumuksensa", julisti Eleanor Royston. "Hänen tulisi olla poliittisena vastaväittäjänä New-Yorkissa. On sääli nähdä tuollaisen erinomaisen kyvyn, aivan valmistamatta esittää asiansa noin kaunopuheisesti, menevän hukkaan yksityiselämässä."

Paul antoi sillä kertaa myöten ja lopetti väittelyn saaden naurajat puolelleen. Hän selitti pitävänsä siitä, että ihmisillä on hauskaa, ja vaikkakin italialaiset mieluinten makasivatkin päivää paistatellen makaroonia syömässä, huvitti heitä sitä lähinnä järjestäytyä rintamaan. Hän puolestaan odotti tapaavansa heidät vielä taivaassakin viskellen toisiaan kultaisilla katukivillä.

Tuo vertaus sai hymyn Sybertinkin huulille; siinä oli juuri kylliksi totta ollakseen sukkelaa. Samassa saapui Pietro ilmoittaen vaunujen olevan valmiina heidän Ylhäisyyksiään varten, ja se sai seurueen kiiruhtamaan hattujaan ja vaippojaan etsimään. Sybert aikoi aluksi jäädä pois, syyttäen monia toimiaan Roomassa. Siihen vastasi Marcia kohteliaasti, että he tulisivat häntä suuresti kaipaamaan, mutta Eleanor Royston kieltäytyi jyrkästi päästämästä häntä.

"Tunnen sangen monta diplomaattia," hän vakuutti; "ja vaikkakin he ovat kokonaan antautuneet valtion palvelukseen, on heillä kuitenkin aina aikaa uhrata seurusteluunkin. Me emme laske teitä pois tuon tekosyyn nojalla."

Paulin salaiseksi mieliharmiksi hän suostui lopulta jäämään, eikä Marciakaan ollut siihen päätökseen täysin tyytyväinen. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, katsahti Marcia taakseen. Pengermän portailla seisoivat molemmat pienet pojat käsi kädessä miettiväisinä katsellen toisten lähtöä.

"Hyvästi, Gerald ja Gervasio", huusi Marcia heille. "Jos olette oikein kilttejä, niin tuon teille jotain hauskaa tuliaisiksi."

Sinä päivänä oli paljon muitakin ihmisiä matkalla Genazzanoon. Maalaiskansaa tulvi laumoittain juhlalle, toiset kulkivat jalkaisin, toiset ratsastivat aasin selässä pienet lapset ja matkaeväät sälytettyinä koreihin pään päälle. Pyhän Markuksen päivänä on Genazzanossa tilaisuus sekä hartaudenharjoitukseen että huvitteluun. Sisällä tuomiokirkossa pidetään messuja, mutta ulkopuolella esittävät silmänkääntäjät temppujaan. Huvimatkailijamme viettivät suurimman osan ajastaan kirkkopihalla ja nauroivat sydämestään, kun ihmiset joka puolelta huusivat heille "Inglese" -- englantilaisia. He söivät aamiaista erään hyvin vaatimattoman kyläravintolan parvekkeella muutamien iloisten irlantilaisten ylioppilaiden seurassa, jotka pitivät Pyhän Neitsyen ihmeitätekevää voimaa kirkollisena pilantekona. Puolenpäivän jälkeen vanhempien ladyjen katseluhalu hiukan lauhtui. Tuomiokirkossa oli juhlamenoja kello kolmelta, ja he päättivät jäädä sitä odottamaan ravintolan matalaan seurusteluhuoneeseen. Eleanor Royston pyysi lainkaan kursailematta Sybertiä lähtemään tarkastusretkelle vanhaan Colonna-linnaan, joka kohosi hiukan kaupungin yläpuolella. Sybert suostui, ja se tuntui Marciasta suorastaan liehittelevältä suosionosoitukselta.

Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.

Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle, joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen. Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko alkoi.

Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus; jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei saattanut luopua siitä -- jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa sen painon edestä, -- raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä. Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta, jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa jälkeen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän -- kymmenen -- jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on _sposata_." Sillä volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää koristeneulaa tukassaan.

Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä löytämään romantiikkaa. "_Promessi sposi_", virkahti muuan, tällä kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään, ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen kätensä:

"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole _vielä_ oikeutettu käyttämään sitä."

Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.

Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin. Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen "Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat. Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi. Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.

Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä, ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa. Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:

"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät heidän paikoilleen.

Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"

"Heidän yksinkertainen uskonsa oli minusta niin kaunista; mutta sitten tuli äkkiä tuo kauhea nainen, jossa heti huomasi tietämättömyyden ja taikauskon piilevän pohjimmaisena. Kaikki on sellaista", hän jatkoi. "Juuri, kun parhaillaan ihailee jotain kaunista, sattuukin silmä näkemään hiukan pinnan alle. On kauheata ruveta huomaamaan kätkettyjä tarkoituksia; ne eivät päästä enää milloinkaan rauhaan."

"Katsokaahan tuota", Sybert virkkoi osoittaen nauraen erästä taloa, jonka kynnyksellä lojui nukkuva porsas. "Se on nähtävästi jätetty talonvahdiksi siksi aikaa kuin isäntäväki on juhlassa. Olette kai huomannut, että Genazzanon jokaisessa talossa on kananpoikasille erikoinen sisäänkäytävä, joka on sijoitettu isoon oveen. Se on jotenkin lystikästä, eikö totta?"

Marcia katseli porsasta samalla kertaa huoaten ja naurahtaen.

"Niin, onhan se lystikästä; mutta kun sitten ajattelee, miten alhaisella kehitysasteella sellaisten ihmisten täytyy olla, jotka asuvat yhdessä porsaiden ja kananpoikien kanssa, silloin tuo kaikki ei enää tunnu lystikkäältä."

"Kas vain", Sybert virkkoi. "Tehän olette edistynyt."

"Uskon sen itsekin", Marcia myönsi.

He lähtivät yhdessä kiertelemään kaupunkia. Kävellessään he sattuivat kohtaamaan ryhmän miehiä ja poikia, jotka kuluttivat päivällislepoaan tupakoimiseen ja arpapeliin. Joukossa oli pyhiinvaeltajia Castel Vivalantista ja he tunsivat Marcian heti ensi silmäykseltä. Päivän juhlatunnelma ja kaksinkertainen viiniannos oli saanut miehet tavallista meluisemmiksi; eräs ryysyinen, virnistelevä pojannaskali alkoi heti ilvehtiä nähdessään tulijat. Hän päästi suustaan tavanmukaisen kerjäläisruikutuksen, pyytäen soldia. Kun hänen ulinaansa ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, keksi hän uuden keinon.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä, juosten Marcian vieressä ja itsepintaisesti työntäen kätensä hänen eteensä, "minun on nälkä, signorina; minun on nälkä. Säästäkää minulle Jumalan tähden edes muutamia vehnänjyviä."

"Tuopa on uusi kerjuutapa", Marcia nauroi. "Tavallisesti he mankuvat leipää; en ole vielä kenenkään kuullut pyytävän vehnänjyviä."

Sybert kääntyi uhkaavan näköisenä poikaan päin, joka samassa sai jalat alleen. Mutta päästyään turvallisen välimatkan päähän, hän yhä pitkitti ruikutustaan, toisten suureksi riemuksi.

Marcia näytti tyhjiä käsiään.

"Ei minulla ole vehnää", hän virkkoi päätään pudistellen.

Poikaviikari kääntyi toveriensa puoleen matkien häntä.

"Signorinalla ei ole vehnää", hän huusi. "Kuka antaisi signorinalle? Hän on köyhä ja hänen on nälkä."

Joku työnsi hänelle soldon. Poika kaappasi sen ja ojensi sen Marciaa kohden.

"Kas tuossa, signorina! Tämä mies on köyhä, mutta hän on kuitenkin jalosydäminen. Hän lahjoittaa teille soldon, että voitte hankkia hiukan vehnää."

Marcia nauroi huvitettuna. Mutta Sybert tarttui ankaran näköisenä poikaa kaulukseen ja työnsi hänet muitta mutkitta syrjään.

"Mr Sybert", Marcia huudahti; "varokaa, te voitte loukata häntä!"

"Se on tarkoituksenikin", hän vastasi töykeästi ja sysäsi poikaa vielä, niin että tämä vieri rinnettä alas.

Toiset ilkamoivat taas yhtä äänekkäästi nähdessään hänen tappionsa. Marcia ja Sybert kääntyivät seuraavasta kadunkulmasta ja jättivät meluavan joukon taakseen.

"Ei teidän olisi pitänyt kurittaa häntä", Marcia virkkoi. "Tuo poikanulikka vain kujeili, tarkoittamatta mitään pahempaa. Hän on minun parhaita ystäviäni; hänen nimensä on Beppo, ja hänen kotinsa on leipurin vieressä."

"Jos teillä on tuollaisia ystäviä", Sybert vastasi kuivasti, "neuvoisin minä teitä lopettamaan tuttavuutenne heidän kanssaan."

"En minä välitä tuon tapaisesta tunkeilevaisuudesta", Marcia virkkoi iloisesti, "onhan se ainakin parempaa kuin ruikuttaminen."

"Sanoin teille eilen, Miss Marcia, että teidän ei pitäisi kulkea yksinänne kylällä -- ja siitä varoitan teitä tänäänkin. Ette ole lainkaan turvattu tällaisissa vuoristokylissä, joissa ihmiset eivät ole tottuneet ulkomaalaisiin."

"Miksi ette pyydä, että setäni hankkisi minulle lastenhoitajan?"

"Alan vähitellen uskoa, että olette sellaisen tarpeessa!"

Marcia kosketti kevyesti häntä kädellään.

"Mr Sybert, pyytäisin ettette puhuisi minulle niin pisteliäästi."

"Keskustelen teidän setänne kanssa -- sen teen", hän vastasi.

Puhellessaan he olivat saapuneet linnalle. He kulkivat nostosillan yli ja kivitetyn linnanpihan poikki ja niin oli meluava pikkukaupunki yhdellä iskulla jäänyt selän taakse. Vuoret kohosivat korkeina heidän edessään ja alhaalla siinti laakso; vanhan vesijohtolaitoksen jäännöksiä näkyi ruohottuneen tien vierellä, joka johti kukkuloille. He kulkivat eteenpäin jutellen milloin mitäkin, Marcia teki parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi. Hän esiintyi melkeinpä häikäilemättömänä, ja Sybert huomasi huvikseen tytön yrittävän kiemailla hänen edessään. Marcian suureksi hämmästykseksi Sybert ei ensinkään vastustellut; hän vastasi samalla mitalla eikä koettanutkaan väistää hänen katsettaan. Paikka, johon he olivat saapuneet, kasvoi vaaleanpunaisia alppivuokkoja ja mahtavien vesijohtolaitteiden jäännökset muodostivat viehättävän istumapaikan.

"Emmekö pysähtyisi näköalaa ihailemaan", Sybert ehdotti.

Marcia istahti esiintyöntyvälle muurikivilohkareelle ja Sybert paneutui pitkäkseen nurmikolle hänen viereensä.

"Mr. Melville kertoi minulle tässä eräänä päivänä tavanneensa teidän äitinne pikku tyttönä", Sybert virkkoi hetken kuluttua.

Marcia nyökkäsi nauraen. "Hän on kertonut sen minullekin -- hänen mielestään äitini oli pahin villikissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt."

"Minä sain hänestä sangen hauskan käsityksen -- uskallanpa epäillä, tokko te olette milloinkaan ratsastanut varsoilla ilman satulaa?"

"Äitini eli Etelämaakuntien uutisviljelyksillä, kun taas minä sain kasvatukseni New Yorkissa ja eräässä pariisilaisessa luostarissa -- eihän siellä ollut tilaisuutta varsoilla ratsastamiseen."

"Eikö äitinne kuollut teidän pienenä ollessanne?"

"Olin silloin kahdentoistavuotias."

"Voi, se oli kovaa", Sybert virkkoi myötätuntoisesti.

Marcia katsahti hämmästyneenä häneen. Hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Sybertin lausuvan noin ystävällistä sanaa.

"Entä tuo Pariisin luostari?" hän kysyi. "Miten sinne jouduitte."

"Joku ehdotti sitä isälle, ja hän piti sitä erinomaisena keinona päästä irti minusta. Ei silti, että hän ei välittäisi minusta", hän lisäsi nopeasti, nähdessään Sybertin kummastuneen ilmeen; "mutta tyttären kasvatus on aina probleema liikemiehelle."

"Sen voin hyvin ymmärtää", Sybert myönsi. "Entä miten menestyitte luostarissa?"

"En kehuttavasti. Opin vain rukouksia ja ranskaa ja minulla oli hirveä koti-ikävä."

"Entä sitten?"

"Senjälkeen minulla oli pari kotiopettajaa, sitten olin eräässä sisäoppilaitoksessa ja lopuksi tulin collegeen." Marcia nauroi. "Teidän olisi pitänyt nähdä isäni, kun ehdotin hänelle collegea. Hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen; olinhan sen kautta taas neljäksi vuodeksi turvassa."

"On vahinko", Sybert huomautti, "että amerikkalaiset eivät harrasta samaa tapaa kuin Ranskassa, jossa tyttäret heti koulusta päästyään naitetaan."

"Minä tunsin itseni melkein syylliseksi suoritettuani tutkinnon, ukko parka oli niin onnettoman näköinen. Hän kysyi minulta, enkö haluaisi tehdä hänen kanssaan pientä huviretkeä Venezuelaan joitakin kaivoksia katsomaan. Se olisi ollut hauskaa, eikö totta? Minä olisin tahtonut lähteä."

"Mutta tekö kieltäydyitte jalomielisesti?"

"Niin, minulla oli toiset suunnitelmat. Oli vuosia siitä, kun olin nähnyt setä Howardin, ja halusin mennä hänen luokseen joksikin aikaa."

"Ja niin olette joutunut tänne Genazzanoon."

"Niin, olen joutunut tänne", Marcia toisti. "Mutta niin pian kuin isä asettuu rauhaan, kuten muut ihmiset, menen hoitamaan hänen talouttaan. Otan Italiasta mukaani joitakin neljännentoistavuosisadan huonekaluja, muutamia sieviä italialaisia palvelijoita ja annan pieniä hauskoja italialaisia päivällisiä."

"Kutsutteko minutkin joskus?"

"Tulkaa aina kun haluatte."

Marcia purskahti nauruun.

"No?" Sybert kysyi. "Mitä teitä huvittaa?"

"Puhua teille tällä tavalla -- viikko sitten ei olisi pälkähtänyt päähänikään pyytää teitä. Ette voinut mitään eilen", hän lisäsi; "täti Katherine pakotti teidät tulemaan minun kanssani; mutta tänään te lähditte aivan vapaasta tahdostanne."

"Sellaisenko vaikutuksen olen teihin tehnyt? Minä kai käyttäydyn mahdottoman huonosti."

"Kyllä -- jotakuinkin", myönsi Marcia.

"Tepä olette suora", Sybert sanoi nauraen. "Ei", hän lisäsi samassa; "täti Katherine ei mitenkään vaikuttanut meidän tämänpäiväiseen kävelyretkeemme. Jos tahdotte, niin kerron teille, miksi halusin tulla. Eilen iltapäivällä tein hauskan ratsastusretken erään sangen viehättävän nuoren naisen seurassa, ja halusin uudistaa tuttavuutta."

"Jos tuo on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kuulostaa se hyvin epäilyttävältä. Te olette jo kolme kuukautta tuntenut tuon saman viehättävän naisen, ettekä ole osoittanut vähintäkään halua lähempään seurusteluun hänen kanssaan."

"Olin sokea, mutta nyt ovat silmäni avautuneet."

Hän kieritteli savukettaan suu pienessä hymyssä, kun taas Marcia kiusoitteli hiljaisuuden kestäessä erästä kovakuoriaista, joka kaikin mokomin halusi päästä pois kiveltä. Mihin ikänä se kääntyikin, aina oli vastassa vihreä lehti, joka sulki tien. Se juoksi hädissään ympyrää, koettaen turhaan löytää aukkoa, ja sen kaikki kuusi pientä jalkaa aivan värisi tuskasta.

Sybert ojensi säälien kätensä ja toimitti sen turvapaikkaan.

"Miksi noin teette?" Marcia kysyi.