Part 14

Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja -- on paha sanoa sitä Paulista -- jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.

Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin tämän oma.

Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina oli pitänyt -- täydelliseltä kosmopoliitilta -- diplomaatilta -- päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli sanonut sinä iltana laakerilehdossa -- hän muisti aina mitä ihmiset sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari, jolla hän tahtoi peittää jotain -- Marcia ei tiennyt mitä -- joka oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän: "_Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas_ -- mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"

Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä. Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. _Mais voilà!_ nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut. Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.

Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja lähdettiin pengermälle -- kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa. Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa. Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran moittia häntä hajamieliseksi.

Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.

"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa, taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.

"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."

Margaret pudisti nuhtelevasti päätään. "Unohtaneenne sen!" hän huudahti. "Mies, joka on unohtanut Alma Mater laulunsa, saisi hävetä tunnustaa sitä. Se on aivan samaa kuin unohtaisi oman isänmaansa."

"Luulenpa", virkkoi Eleanor, "että teidän, Mr: Sybert, olisi aika palata takaisin Amerikkaan kansallistumaan."

"Oh, Miss Royston", hän vastasi, "vähitellen häipyy mielestä yliopistoaika, aivan kuten unhoittaa lastentarhassaolonsa."

"Ja isänmaansa", lisäsi Marcia sekä Sybertin että Paulin suureksi tyydytykseksi.

Margaret ehdotti, että ajankuluksi lähdettäisiin tervehtimään kummitusta. Marcia huomautti, että kummitus esiintyi vain täysikuun aikana, mutta siitä ei välitetty. Olihan kuu jo näkyvissä, ja tällainen tuulinen ilta, jolloin pilvet lentelivät, ja oksat huojuivat, oli juuri omiaan kummituksen miettiä syntejään. Mr. Copley, innostuneena kaitsijatoimeensa, huomautti, että ruoho oli märkää; mutta olihan saatavissa kalosseja, väittivät toiset. Marcia suostui lähtemään osoittamatta erikoista innostusta; hän pelkäsi mahdollisesti joutuvansa kahden kesken Paulin kanssa. Mutta kun lähdettiin, huomasi Marcia kulkevansa M. Benoit'n seurassa samalla kuin Paul käveli edempänä tyytyväisenä nuoremman serkkunsa rinnalla, ja Eleanor molempien kaitsijoiden kanssa muodosti jälkijoukon. Kun saavuttiin laakerikujan päähän ja tultiin raunioiden luo, pysähtyi Margaret pannen sormen suulleen ja saaden salaperäisellä kuiskailulla hiljaisuuden aikaan. Nauraen yhtyivät toiset kujeiluun, ja niin hiivittiin eteenpäin yhtä varovaisesti kuin kymmenvuotiaat pojat intiaanileikeissään.

Himmeässä valaistuksessa näyttivät rauniot sopivilta kummitusten tyyssijaksi. Tumma lehtiverho peitti melkein kokonaan rappeutuneet pilarit, mutta tyhjä suihkulähde oli paljaana pienellä avonaisella paikalla puiden välissä.

He pysähtyivät puiden varjoon ja kääntyivät puoleksi odottavina lähteeseen päin. Siinä katsellessaan he näkivät äkkiä pelon väristyksin hämärän miehen haamun kohoavan lähteen reunalta ja katoavan ympäröivien puiden siimekseen. Hetken kuului vain hämmästynyttä ähkimistä ja Margaret Roystonin tirskunaa. Paul alkoi ensimmäisenä selvitellä tilannetta, kertoen salaperäisesti tunteneensa muinaisen Tanskan kuninkaan kauniin ja sotaisen muodon. Ennenkuin vielä kukaan oli oikein ehtinyt toipua ilmestyksen aiheuttamasta vaikutuksesta, nousi toinen haamu lähteen reunalta ja seisoi huojuen heidän edessään ilmeisesti epäröiden peräytyisikö vai lähtisikö eteenpäin. Tämä oli jo enemmän kuin tarun vuoksi oli tarpeellista ja huudahtaen riensivät sekä Copley että Sybert ottamaan selvää salaperäisestä tapauksesta.

Syntyi kiihkeä sanasota. Haamu esitti äänekkäästi anteeksipyyntöjään. Hän oli päättänyt työnsä ja halusi saada hiukan raitista ilmaa. Nyt oli ihana ilta. Hän tuli tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän ei tiennyt, että signor saapuisi koskaan tänne, eihän hän muuten olisi uskaltanut.

Ääni kuului tutulta, ja pieni pettymyksen huokaus kävi läpi seurueen. Molemmat miehet palasivat nauraen takaisin ja Paul saneli traagillisesti:

"Taaskin harhakuva! Jos kaikki haamut muuttuisivat hovimestareiksi, mitenkä epäromanttinen maailma olisikaan!"

Nuori ranskalainen käänsi puheen surulliseen tarinaan.

"Entä todellinen haamu, vanha Ruhtinas, jonka aioin maalata; tämän jälkeen hän ei enää suvaitse näyttää naamaansa haudastaan. Tämä on häpeä! Konnan työ!" hän selitti.

Nauraen käännyttiin takaisin huvilalle, ja Marcia huomasi kulkevansa Paulin rinnalla. Se oli käynyt aivan luonnollisesti Paulin mitenkään siihen vaikuttamatta; mutta Marcia oli aivan varma, että Paul käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kysyisi hänen vastaustaan; hän mietiskeli nyt vain millä voisi väistää hänen sanojaan. Paul kulki hänen vieressään hiljaa vihellellen, ilmeisesti kiirehtimättä mitään puhumaan. Kun hän rikkoi hiljaisuuden, halusi hän vain sanoa, että lehtisammakot kurnuttivat hirveän äänekkäästi sinä iltana. Sitten hän jatkoi, ettei hän ollut erittäin ihastunut huvilan hovimestariin; se mies piti liian suurta melua väärässä paikassa, mutta vaikeni oikeassa. Siitä hän siirtyi sivumennen arvostelemaan huvilan arkkitehtuuria. Villa Vivalanti oli kuin tuhatkaunokki, jos itäistä siipirakennusta ei otettu lukuun, se ei näet ollut tyylikäs, vaan rikkoi suuntaviivat. Hänen mielestään nuo ranskalaisten omistamat piparkakun muotoiset huvilat Frascatissa pitäisi parlamentissa säätää revittäviksi.

Marcia vastaili jotenkin laiskasti hänen huomautuksiinsa, ja samalla vaivasi päätään miettimällä oliko hän mahtanut jollakin loukata Paulia. Tämä näytti kuitenkin erittäin hyväntuuliselta ja jutteli yhtä miellyttävästi kuin heidän tutustumisensa ensi aikoina. Marcia ei oikein ymmärtänyt tätä hänen uutta menettelytapaansa, ja vaikka hän oli juuri sellaiseksi toivonut Paulia, niin -- miten vaihtelevainen onkaan ihmisluonto -- nyt hän kuitenkin tunsi epämääräistä harmia. Jos M. Benoit juuri silloin olisi sattunut näkemään Marcian, olisi hän kolmannen kerran moittinut häntä hajamieliseksi.

Palattuaan sisään vetäytyivät haamu-metsästäjät jotenkin pian yöpuulle, sillä aamulla aikaisin oli lähdettävä Genazzanoon juhlalle. Ennenkuin Marcia meni huoneeseensa, hän tahtoi antaa määräykset seuraavan päivän aamiaista varten, jonka hän oli suunnitellut syötäväksi ulkosalla. Etsiessään Pietroa hän tapasi myöskin setänsä. Mr. Copley oli paraillaan ankarasti torumassa hovimestaria luvaten erottaa hänet heti, jos tämäniltainen tapaus vielä uudistuisi. Hyvin nöyränä vakuutti hovimestari Signorille tästä lähin ehdottomasti tottelevansa hänen määräyksiään.

"Setä Howard", kysyi Marcia, "et kai vain toru miesparkaa äskeisestä? Mitä se haittaa, että hän tapaa ystäviään vanhan huvilan alueella? Emmehän me milloinkaan lähesty sitä paikkaa."

"En pidä tästä ystävästä."

"Kuka se oli sitten?"

"Gervasion isäpuoli."

"Mitä, ethän vain luule, että hän aikoo varastaa lapsen takaisin?" Marcia huudahti.

"Tahtoisin nähdä hänen sen tekevän!" lausui Mr. Copley päättävästi. "Ei hän poikaa halua", hän lisäsi. "Rahaa hän tahtoo, mutta sitä hän ei tule saamaan. En tahdo, että hän kuljeskelee talon ympärillä ja palvelijat tietäkööt sen myös."

Annettuaan jöröttävälle Pietrolle aamiaista koskevat määräykset Marcia lähti vihdoinkin omaan huoneeseensa; asettaen kynttilän pöydälle hän vaipui ensimmäiseen tuoliin, mikä eteen sattui, huoahtaen helpotuksesta, kun ilta nyt oli onnellisesti ohi. Hän oli väsynyt sekä ruumiin että sielun puolesta.

Vielä ei ilta ollut kuitenkaan aivan lopussa. Keveä naputus kuului ovelle, ja Marcia avasi sen Eleanorille ja Margaretille, jotka saapuivat silkkisissä aamupuvuissaan hänen huoneeseensa. "Päästä meidät pian sisään", virkkoi Margaret. "Tapasimme juuri erään miehen käytävässä."

"Se oli tuo kaikkialla läsnäoleva Pietro, joka oli sulkemassa ikkunoita", jatkoi Eleanor. "Jos olisin sinun sijassasi, antaisin sen miehen mennä menojaan, ja hankkisin hauskemman hovimestarin. On luonnotonta, että italialainen palvelija on yhtä vakava kuin englantilainen."

"Pietro parka on juuri saanut toria, ja siitä kai hänen vakavuutensa johtuu. Onpa somaa", hän lisäsi, "juuri saman neuvon antoi minulle Paul tänä iltana." Hän sanoi "Paul", ennenkuin ehti tarkemmin sitä ajatella ja samassa hän punastui korviaan myöten, mutta tytöt eivät olleet sitä huomaavinaan.

"Olemme tulleet juttelemaan", virkkoi Margaret asettuen leposohvalle ja järjestellen pielukset mukavasti selkänsä taakse. "Toivottavasti sinä et ole uninen."

"Olen _sangen_ väsynyt", vastasi Marcia; "mutta kymmenen minuutin kuluttua olen jo virkistynyt."

"Emme tahdo kiusata sinua; ei tästä tule mikään koko yön kestävä täysi-istunto", puheli Eleanor pehmeän nojatuolin syvyydestä. "Meidän täytyy lähteä huomenna kello yhdeksältä Pyhän Neitsyen juhlaan."

"Iloitse nyt, kun olet saanut meidät tänne", Margaret virkkoi. "Oikeutta myöten olisi meidän pitänyt nukkua Roomassa tämä yö."

"Mitenkä saitte asianne järjestetyksi?"

"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen mukaan."

"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr. Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."

"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."

"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor. "Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."

"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti hänet siihen."

Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä vanha hän on, jos sallit kysyä?"

"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai kuudenneljättä, luullakseni."

"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata puhutellakaan."

"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta vuoden vanha."

"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita", väitti Eleanor.

Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.

"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut -- olisin hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään; ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."

"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle. "Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"

"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."

"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"

"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan tapaan."

"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen, minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä, häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita vaikutteita."

"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.

"Miten kauan aiot viipyä täällä?"

"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."

"Minä pidän sinun sedästäsi, Marcia. Hän osaa mainiosti lausua sukkeluuksia nauramatta."

"Voi", huokasi Marcia, "kyllä hän osaa!"

"Mitä taas Mr. Sybertiin tulee --" puhkesi Margaret pilkallisesti puhumaan.

"Minusta hän on mielenkiintoisimpia miehiä, mitä olen tavannut Euroopassa", tunnusti Eleanor kylmäverisenä.

"Mielenkiintoisimpia miehiä mitä olet tavannut Euroopassa?" Marcia avasi silmänsä selkoselälleen. Sellainen väite sisälsi jo paljon ja Eleanorilla oli kokemusta. "Mitä sinä tarkoitat?" Marcia kysyi.

"Niin", virkkoi Eleanor asiantuntijan varmaan tapaan, "ensinnäkin ovat hänen kasvonsa sangen vaikuttavat. Oletko koskaan huomannut, että hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin Filippino Lippillä on Uffizin kokoelmissa. Ajattelin sitä koko ajan kun puhuin hänelle -- tuollaiset uneksivat italialais-silmät, tiedäthän -- ja amerikkalaisen suu. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden; tulee ihmeissään ajatelleeksi mitähän sellainen mies voi saada aikaan."

Kun Marcia ei sanonut siihen mitään, jatkoi hän:

"Hänellä on kauhean intresantti elämäntarina. Me tapasimme hänet vieraisilla viime viikolla, ja Mr. Melville kertoi minulle jäljestäpäin kaikki mitä tiesi hänestä. Hän syntyi Genuassa -- isä oli Yhdysvaltojen konsuli -- ja sai kasvatuksensa keskellä Italian yhdistymisen aikaisten taistelujen melskeitä. Ilma, jota hän hengitti, oli täynnä politiikkaa. Hän on paremmin perillä italialaisista kuin he itse. Hän puhuu heidän kieltään kuin syntyperäinen italialainen eikä hän koskaan --"

"Oh, kyllähän minä tiedän, mitä Mr Melville sinulle puhui", keskeytti hänet Marcia. "Hänhän pitää Mr. Sybertistä."

"Niinhän tekevät useimmat ihmiset."

"Kysy serkultasi hänestä. Kysy Mr. Carthropelta, englantilaiselta kuvanveistäjältä. Kysy keltä muulta hyvänsä -- lukuunottamatta setääni -- niin saat kuulla mitä he sinulle kertovat."

"Mitä he kertovat sitten?"

"Jokainen eri juttuja."

"Tosiaanko! Hänhän on tuntemisen arvoinen!"

"Minä inhoan häntä!" Sen sanoi Marcia yhtä paljon tottumuksesta kuin vakaumuksestaan.

Eleanor katseli häntä hetkisen tutkivasti, sitten hän huomautti: "Sanon sinulle yhden asian, Marcia Copley; ja se on se, että maailmassa on sangen vähän mielenkiintoisia miehiä. En muista tavanneeni kuin puolen tusinaa kaiken kaikkiaan."

"Ja sinulla on kokemusta", virkkoi Marcia.

"Yhdeksän seurustelukautta."

"Ketkä ne sitten olivat, nuo puoli tusinaa?"

"Ensimmäinen oli eräs runoileva poliitikko Kansasissa. Hänessä oli ihmeellinen sekoitus karkeutta ja tahdikkuutta -- hän oli ihmeen sukkela muutamissa asioissa, kun taas toisissa odottamattoman tietämätön. Hän ei ollut milloinkaan lukenut _Hamletia_; sanoi kuitenkin kuulleensa puhuttavan siitä. Toinen oli eräs ylen sivistynyt venäläinen. Hänet tapasin Kairossa. Hän puhui seitsemää kieltä, mutta ei pitänyt niistä ainoatakaan kyllin täydellisenä ilmaisemaan hänen ajatuksiaan. Sitten oli --"

"Insinööri", puuttui Marcia puheeseen. Hän oli kuullut insinööristä sekä Eleanorilta itseltään että hänen äidiltään.

"Aivan niin", myönsi Eleanor, "hän oli Claytonin huvipurren insinööri. Me matkustimme heidän kanssaan kaksi vuotta sitten ympäri Välimerta ja ainoa intresantti mies laivalla oli tuo insinööri. Hän oli englantilainen, oli asunut Intiassa ja Birmassa ja sadoissa muissa paikoissa. Aluksi en saanut häntä paljoakaan puhumaan; hän oli sangen ujo kuten englantilaiset ovat, niinkuin tiedät. Mutta nähtyään, että olin todella huvitettu, hän kertoi mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Minulla ei ollut usein tilaisuutta keskustella hänen kanssaan -- hän ei, katsos, miellyttänyt äitiä. Se oli aikaa, jolloin äiti oli kuohuksissaan", hän lisäsi naurahtaen. "Sen sijaan, että olisimme jatkaneet matkaa Port Saidiin tällä laivalla, nousimmekin maihin Aleksandriassa ja matkustimme Kairoon lopputalveksi. Siellä tapasin venäläisen. Hän oleskeli silloin lammaspaimenten seurassa."

Eleanor pysähtyi, muistellen menneitä ja leikitellen pienellä etruskilaisella hajuvesipullolla.

"Entä ne muut?" muistutti Marcia.

"No, odotappas nyt", Eleanor nauroi. "Tunsin kerran erään sielutieteen professorin muutamasta Uuden Englannin lukiosta. Hän oli kuluttanut koko elämänsä ajattelemiseen ja oli tullut sangen omituisiin lopputuloksiin. Hän oli äärimmäisen mielenkiintoinen -- ei tiennyt vähintäkään tästä maailmasta." Eleanorin kasvoilla kuvastui ikäänkuin jonkinlainen katumuksen varjo, ja hän käänsi nopeasti puheen professorista. "Sanoinko, että niitä oli vielä enemmän? En käsitä kuka saattaisi olla viides, jollen laske siksi hevosenkengittäjää, joka nai minun palvelustyttöni. En koskaan tullut tuntemaan häntä persoonallisesti; arvostelin häntä vain tytön kertomusten mukaan. Hän pieksee vaimoaan ollessaan vihainen; mutta jäljestäpäin hän esittää niin monet anteeksipyynnöt, että tyttö nauttii siitä. Oletko lukenut _Wuthering Heights'in_? Minun mielestäni hän on aivan kuin Heathcliffe. Tahtoisin todella oppia tuntemaan hänet. Hän olisi tutkimisen arvoinen."

"Sepä juuri onkin harmillista", valitti Marcia. "Jos olisi mies, saisi kuljeskella kaikkialla ja tutustua keneen hyvänsä, välittämättä siitä onko hän prinssi vai hevosenkengittäjä; mutta kun on tyttö, täytyy odottaa, kunnes tulee esitellyksi teekutsuissa. Ja teekutsuissa ei ole milloinkaan mielenkiintoisia ihmisiä."

"Aivan niin", myönsi Eleanor; "tuo on osittain totta. Mutta toiselta puolen uskon varmasti, että kun on tyttö, oppii ihmisiä paremmin tuntemaan -- oppii näkemään, mitä he oikein sisimmässään ovat. Miehet ovat sangen herkkiä uskoutumaan."

"Pidätkö, että Mr Sybertkin osoittaa niin suurta luottamusta?"

"E-ei, enpä voi sitä sanoa. Hän on omituinen, eikö totta? Tuntuu aina siltä kuin hän ei puhuisi sitä, mitä hänen mielessään liikkuu -- juuri senvuoksi tahtoisin oppia tuntemaan hänet. Miehen tekee mielenkiintoiseksi se mitä hän ajattelee, hänen mahdollisuutensa, eikä se mitä hän toimittaa."

Margaret nousi haukotellen. "Jos alatte väitellä mahdollisuuksista, lähden minä nukkumaan. Tule sinäkin, Eleanor. Huomenna on Pyhän Neitsyen juhla, ja meidän on lähdettävä kello yhdeksältä."

Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."

"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.

"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."

"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."

Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.

"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."

"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika -- _et c'est tout_. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."

XV Luku.