Part 13

"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta viinikellarista -- se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".

"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain nyrjäyttää nilkkanne".

Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.

"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt, tultuamme Villa Vivalantiin -- Marcellus, Gervasio, Gervasion isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".

"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut ovat jonkun arvoisia".

Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.

"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi olla varma, _oliko_ se todella seikkailu; saa aina pelätä itse kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on jotain viehättävää".

Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.

"Oh, jos te haluatte pelkkää verenvuodatusta", hän virkkoi kuivasti, "saatte nähdä sitä missä teurastajan puodissa hyvänsä".

Marcia katseli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Luulen, että te tieten tahtoen olette ilkeä, Mr. Sybert. Teillä on --" hän tapaili sanaa, mutta kun ei keksinyt sopivaa, lausui hän hyvin ylimalkaisesti -- -- "_kauhea_ tapa vastata ihmisille".

Sybert kääntyi nauraen Marcian puoleen. "Jos todella uskoisin teidän tarkoittaneen mitä puhuitte, ottaisin vieläkin 'kauheamman' tavan".

"Puhun täyttä totta", Marcia selitti. "Olen aina mielelläni lukenut tappeluista, juonista ja murhista. On hauskaa kun hieman annetaan veren räiskyä. Se on kuin jonkunlainen rohkeuden konkreettinen symbooli".

"Oo -- minä näin tässä eräänä päivänä tuollaisen rohkeuden konkreettisen symboolin, mutta en voi sanoa, että se vaikutti minuun puoleensavetävästi".

"Mitä se oli?"

"Näin miehen, joka makasi tiensyrjässä, verisessä ja likaisessa vesilätäkössä, suu auki ja pari tikarin haavaa niskassaan, aivot vedettyinä kasvoille -- aivot saattavat kyllä olla hyödylliset, mutta kauniit ne eivät ole".

Marcia katseli totisena häneen, heikko inhon ilme kasvoillaan.

"Te kai arvelette, että olen nyt kauheampi kuin milloinkaan?"

"Niin", virkkoi Marcia, "sen teen".

"Älkää sitten lausuko niin päättömiä väitteitä, kuin että pidätte verenvuodatusta viehättävänä. Maailma on jo päässyt siitä mielipiteestä. Sallitteko että poltan? En luule, että olisi haitaksi tällä paikalla saada hiukan tupakansavua".

Marcia nyökkäsi myöntäen ja katseli ääneti häntä, kun hän otti savukkeen ja etsi taskustaan tulitikkuja. Takin taskusta hän ei niitä löytänyt, vaan rupesi kaivelemaan liivintaskujaan. Äkkiä Marcia huudahti --

"Mitä teillä on taskussanne, Mr Sybert?"

Tyytymättömyyden varjo kuvastui Sybertin kasvoilla.

"Se on räjähdyspommi".

"Revolveri! Mitä varten te kannatte sitä? Sehän on vastoin lakia".

"Elkää toki kertoko poliisille", Sybert pyyteli. "Olen aina mielelläni leikitellyt tuliaseilla; se on tottumus, josta en ole päässyt".

"Mitä varten te kannatte sitä?" tiedusteli Marcia uudelleen.

Sybert löysi tulitikkunsa ja sytytti savukkeensa hiljaa mielessään harkiten. "Te kyselette liian paljon, Miss Marcia", hän virkkoi alkaen astuskella edestakaisin savisella lattialla.

Marcia jäi istumaan nojaten kyynärpäätä polveensa, poski käden varassa ja katseli ulos myrskyyn. Samassa Sybert tuli takaisin ja istuutui taas hänen viereensä.

"Onko meidän välirauhamme rikottu?" hän kysyi.

Ennenkuin Marcia ehti vastata, välähti kirkas salama, jota seurasi korviatärisyttävä ukkosen jyrähdys. Kohisten syöksyi sadevesi irtonaisia tiilejä vasten saaden aikaan kanuunanjyrinää muistuttavan äänen. Ilma tuntui värähtelevän sähköstä. Hevoset sätkyttelivät ja pärskivät kauhuissaan, ja Sybert ponnahti pystyyn rauhoittamaan niitä.

"Jumalan tähden! Tämäpä on rajuilma!" hän huudahti.

Marcia hypähti oviaukolle ja seisoi siellä katsellen myrskyn vallassa olevaa laaksoa. Vettä tuli melkein kuin saavista kaataen; pilvet riippuivat matalalla, mustina ja läpitunkemattomina paitsi silloin, kun välähtävä salama repäisi ne kahtia. Vuoren huipulla, laakson toisella puolen kohosi neliskulmainen luostarintorni uhmailevana myrskyn keskellä, sypressien ympärillä huojuessa ja rimpuillessa kuin kuolintuskissaan. Sybert saapui hänen viereensä ja molemmat katselivat ääneti myrskyn riehuntaa.

"Tuossa", huudahti Sybert äkkiä, äänessään voitonriemua -- "tuossa on Italia!" Hän osoitti vanhoja muureja, jotka kohosivat niin järkkymättöminä myrskyn keskellä. "Tuolla tavalla ovat italialaiset jo monet vuosisadat uhmanneet tyranniutta, vallankumousta ja sortoa, ja tuohon tapaan he vastedeskin jatkavat."

Marcia katsahti häneen nopeasti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota hän ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Sisäinen tuli näytti niitä valaisevan. Pienen hetken ajan hän kahlehti Marcian katseen, sitten hänen silmäluomensa taas painuivat ja tavallinen välinpitämättömyyden ilme palasi.

"Tulkaa istumaan", hän virkkoi; "te kastutte".

He palasivat taas auralleen ja istuivat vierekkäin, katsellen ulos myrskyyn. Sateen ropina tillejä vastaan heidän päänsä yläpuolella teki keskustelun vaikeaksi, eivätkä he yrittäneetkään puhua keskenään. Mutta he tunsivat sähköisesti toistensa läsnäolon; myrskyn hurja kiihko oli saanut heidät molemmat valtoihinsa. Marcia hengitti nopeasti avoimin huulin, hänen poskensa kuumottivat, hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen syvän harmaissa silmissään oli tulinen hehku. Hänen kasvonsa tuntuivat luovan valoa synkkään kellarihuoneeseen. Sybert katsahti häneen pari kertaa sivulta päin puoleksi hämmästyneenä; Marcia ei näyttänyt sellaiselta, jollaiseksi Sybert oli hänet otaksunut. Hän piti käsiä sylissään ajatuksissaan hypistellen hansikkaitaan ja ratsupiiskaansa. Hänen kätensä näyttivät valkoisilta ja pehmeiltä tummaa pukua vastaan.

Äkkiä teki Marcia kysymyksen.

"Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen, Mr. Sybert?"

"Olen teidän käytettävissänne", hän virkkoi kumartaen.

"Lupaatteko puhua totta?"

"Oh, aivan täyttä totta".

Marcia katseli hetken aikaa helmaansa ja silitteli miettiväisenä hansikkaittensa sormia. "No niin", hän virkkoi vihdoin, "en oikeastaan loppujen lopuksi tiedä mitä teiltä tahtoisin kysyä; mutta ilmassa on jotakin, jota minä en ymmärrä. Sanokaa minulle totuus Italiasta".

"Totuus Italiasta?" Hän toisti sanat silminnähtävästi hämmästyneenä.

"Viime viikolla, kun olimme Roystoneilla, puhuivat kaikki vehnäkadosta ja melskeistä leivän tähden, ja jos minä tein joitakin kysymyksiä, vaikenivat kaikki. Howard setä ei milloinkaan kerro minulle mitään; hän vain laskee leikkiä, kun minä kysyn häneltä".

"Hän pelkää", virkkoi Sybert. "Ei kukaan uskalla sanoa totuutta Italiasta; se on majesteetinrikos".

Marcia katsahti nopeasti Sybertiin nähdäkseen mitä hän tarkoitti. Hän oli aivan vakavan näköinen, mutta ärsyttävä hymy väreili hänen huulillaan. Marcia katseli taas ulos vihainen ilme silmissään. "Oh, minusta te olette ilkeä!" hän huudahti. "Sekä te että setä Howard käyttäydytte niinkuin minä olisin kymmenvuotias. Minun mielestäni vehnäkato on asia, josta ei kannata laskea leikkiä".

"Miss Marcia", Sybert vastasi rauhallisesti, "jos tahtoo säilyttää ymmärryksensä silloin, kun asiat kärjistyvät määrättyyn kohtaan, silloin ei voi tehdä muuta kuin laskea niistä leikkiä".

"Kertokaa minulle", pyysi Marcia.

Hänen kasvonsa ilmaisivat levotonta odotusta. Sybert sulki silmänsä puoleksi ja katseli ääneti maahan. Pari päivää aikaisemmin hän olisi kiihkeästi halunnut singauttaa koko jutun hänelle vasten kasvoja, näyttää hänelle kuin kuvasta koko sen surkeuden, jonka hänen isänsä oli aiheuttanut; mutta nyt tunsi hän yhtä voimakkaasti kuin Marcian setä, että hänen ei pitänyt saada tietää sitä.

"Kun ette kerran voi asiaa millään auttaa, miksi tahtoisitte sitä ymmärtää? Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, ja meitä on jo niin paljon, jotka tiedämme niistä. Minusta on --" hän kääntyi Marcian puoleen hiukan hymyillen, mistä tyttö ei loukkaantunut -- "niin, minusta on, tiedättekö, helpotus nähdä muutamia ihmisiä, jotka ottavat onnensa suoraan taivaan lahjana tekemättä kysymyksiä".

"Minä en ole mikään pikkulapsi. Enkä minä halua ottaa vastaan onneani tuolla tavalla".

"Te siis tahdotte kuulla Italiasta. No niin", hän lausui synkästi; "voin kyllä antaa teille koko joukon tietoja". Hän nojautui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa vedellen ratsupiiskallaan vakoja likaiseen lattiaan ja puhui välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin olisi ladellut jotain hintaluetteloa.

"Nuo ihmisparat maksavat kolme neljäsosaa veroista. Pienimmistäkin tarve-esineistä heitä verotetaan, kuten leivästä, suolasta, lihasta, keittoastioista -- kun taas vaunut, palvelijat, jalokivet ja muut senkaltaiset ovat siinä suhteessa vapaat. Kun hallitus on puristanut kansalta kaiken minkä on saanut irti, ottaa kirkko oman osansa, ja sitten puuttuu hallitus uudelleen asiaan valtioarpajaisineen. Romaanilaiset kansat ovat jo itsessään sangen taipuvaisia pelaamaan uhkapeliä valtion tarvitsematta niitä siihen erikoisesti yllyttää. Osa näin kerätyistä valtiontuloista menee armeijan ylläpitämiseen, mikä sisältää sen, että maalaisnuorukaisia laahataan toimettomuuteen ja muuhun, jota ilman heidän olisi parempi olla. Osa taas kulutetaan teatterien, suihkulähteiden ja Viktor Emmanuelin kuvapatsaiden rakentamiseen. Suurin osa rahoista jää virkamiesten taskuihin. Te voitte luulla, että Amerikan politiikka on niin turmeltunut kuin olla voi, mutta minä vakuutan teille, ettei niin ole asian laita. Italiassa eivät papit anna kansan äänestää, ja parlamentissa päätetään kaikki muutamien harvain tahdon mukaisesti. Kansa on tietämätöntä ja taikauskoista, enemmän kuin puolet heistä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ja hallitus ei yritäkään korjata asiaa. Maanviljelijän päiväansio on vain kaksikymmentä, kolmekymmentä centiä, ja sillä hänen pitäisi elättää itsensä ja perheensä. Onneksi on toimeentulo helppoa, muuten ei ainoakaan maanviljelijä pysyisi hengissä".

"Viime vuonna --" hän pysähtyi hetkeksi ja vihan puna kohosi hänen tummahipiäisille kasvoilleen -- "viime vuonna menetti viisitoistatuhatta ihmistä järkensä nälän vuoksi, ja se tapahtui Lombardiassa, Venetiassa ja rajamaakunnissa, jotka kaikki ovat Italian hedelmällisimpiä seutuja. Näiden _pellagrosien_ lapsista tulee idiootteja tai vaivaisia, ja kymmenen vuoden kuluttua voitte nähdä heidän kirkkojen portailla ojentelevan kuihtuneita käsiään kuparilantteja anoen. Tälläkin hetkellä asuu Napolissa kymmenentuhatta ihmistä kosteissa luolissa ja kellareissa, sairastaen keuhkotautia, tai risatautia ja kituen nälässä".

Hän nojautui eteenpäin ja katseli säihkyvin silmin suoraan tytön kasvoihin.

"Marcia, näinä viimeisinä viikkoina olen nähnyt -- Jumalani!" hän huudahti, "_mitä_ kaikkea olenkaan nähnyt!"

Hän ponnahti pystyyn ja astui ovelle. Marcia katseli pelokkaana hänen jälkeensä. Hänen sanansa tuntuivat vielä väräjävän ilmassa. Marcia tunsi vapisevansa, ja sai vaivoin, puoleksi läähättäen hengitetyksi. Hän sulki silmänsä, ja silloin hänen eteensä kohosi kuvia, joita hän ei olisi toivonut näkevänsä. Hän ajatteli Castel Vivalantin köyhäin suurta joukkoa, niitä luisevia, kurttuisia käsiä, joita joka puolella ojentui pyytämään kuparilanttia, lapsilaumoja, joiden kasvoihin ankara nälkä oli painanut leimansa. Hän ajatteli asumuksia, joissa he elivät -- noita viheliäisiä, pimeitä, saastaisia ja kosteita pesiä. Eikä se ollut heidän oma syynsä, sitä hän yhä uudestaan kertasi mielessään; se ei ollut heidän syynsä. He olivat rehellisiä, säästäväisiä ja työnhaluisia; mutta heillä ei ollut kylliksi liikkumisalaa.

Marcia istui hetken aivan hiljaa, tuntien soimaavina mielessään monia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut tuskin aavistustakaan. Sitten hän sattui katsahtamaan taakseen ja näki suuret juomanpanoaltaat, jotka törröttivät pimeässä kellarissa. Hän alkoi äkkiä kuvitella mielessään, että ne olivat vertauskuvia, näkyväisiä merkkejä siitä painosta, jonka yhteiskunta on laskenut köyhien hartioille, riistämällä heiltä kaiken hyvän, kaiken onnen ja kaiken toivon. Hän tuijotti niihin kuin lumottuna, ne näyttivät hänestä paisuvan ja kasvavan kunnes ne valtaavina täyttivät koko kellarin. Hän hypähti pystyyn hiukan vapisten ja melkein juoksi ovelle.

"Lähdetään pois!" hän huudahti.

"Mikä on hätänä?" Sybert kysyi, tutkien tytön kasvoja.

"Ei mikään. Tahtoisin jo lähteä. Sade on tauonnut".

Sybert talutti hevoset ulos ja auttoi Marcian satulaan.

"Mikä teidän on?" hän kysyi uudelleen. "Teidän kätenne vapisee. Pelästytinkö teidät jollakin?"

Hän pudisti ääneti päätään. Kun he saapuivat tielle, hän hengitti syvään raikasta ilmaa ja katsahti taakseen naurahtaen hermostuneesti.

"Minulla oli inhoittava painajainen tuolla sisällä. Minusta tuntui kuin juomanpanoammeista olisi joku olento noussut ja tarttunut minuun takaapäin".

"Minä luulen", Sybert virkkoi, "että teidän on parasta kotiin tultuanne ottaa hiukan kiniiniä".

"Mr Sybert", Marcia lausui äkkiä, "sanoin teille eräänä päivänä, että minusta köyhät ihmiset ovat viehättäviä. Nyt en enää ajattele niin".

"En uskonut teidän tarkoittavan sitä".

"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä rypistäen kulmakarvojaan.

Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu, olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.

Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen. Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine tiilikattoineen.

Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus, ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.

He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.

Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa. Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia -- hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä. Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia kukkuloita -- ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä, puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan. Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet. Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä rukoukseen.

Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki, joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen rukoukseen.

Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden hiljaa naurahtaen.

"Hän luuli, että mekin olimme --" siinä hän pysähtyi.

"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia. Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".

"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".

Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, -- "kun alkaa epäillä omaa aatettaan vääräksi".

He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa kukkuloihin.

Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran katkaisi Marcia äänettömyyden.

"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"

Sybert nauroi ja saneli hiljaa: --

"Jo portti kiinni painui ja sammui valotkin, niin sydänyöhön synkkään sun kanssas ratsastin. Näin kahden, sanatonna riensimme rinnakkain, lepoa muistamatta, kuin öiset haamut vain".

"Kentucky Lil kelpaisi vaikka Rolandille", Sybert virkkoi.

"Se on paras hevonen, jolla olen ratsastanut", lausui Marcia.

Kun he kääntyivät sisään huvilan portista, virkkoi Marcia katuvaisella äänellä: "En tiennyt, että tämä kestäisi näin kauan; pelkään, Mr Sybert, että teidän aikanne on käynyt hyvin pitkäksi!"

"Ehkäpä minäkin rakastan seikkailuja", hän vastasi; "te, Miss Marcia, ja minä olemme tänä päivänä vaeltaneet sangen kauas yhdessä".

XIV Luku.

Heidän ratsastettuaan läpi pitkän, holvimaisen lehtokujan, tuli huvila näkyviin. Avonaisista ikkunoista kuului iloista naurua. Marcia pysähdytti hevosensa päästäen puoleksi tahtomattaan tyytymättömyyttä ilmaisevan huudahduksen. Roystonit olivat saapuneet.

"Olin aivan unohtanut", hän selitti Sybertille. "Meillähän on päivälliskutsut tänään".

Kavioiden kapse ajotien kiviä vastaan sai iloisen joukon pihamaalle tervehtimään myöhäisiä ratsastajia; siinä naurettiin, kyseltiin ja toivotettiin tervetuloa.

"Lapsi kultani! Missä te olette olleet!"

"Pietro, kuulehan; kutsu tänne joku korjaamaan hevosia."

"Tuolla tavallako sinä tervehdit vieraitasi? En milloinkaan --"

"Päivällinen on odottanut jo puoli tuntia. Aloimme jo ajatella --"

"Olen ollut aivan kuolla levottomuudesta! Et kai ole kylmettynyt?"

"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."

"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin. "Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."

"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti Mrs. Copley.

Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä", hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"

"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."

"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."

Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin huoahtaen väsymyksestä.

"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään hänen kuraista saapastaan.

"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja vieraat nälkäisiltä -- ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla ajatellakaan. Meidän täytyy _lentää_; meidän maineemme riippuu siitä."

"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.

"Te näytätte erittäin hienolta", virkkoi Granton.

"Olen kauhean väsynyt", Marcia huokasi; "menisin mieluummin sänkyyn kuin vieraiden luo -- mutta luullakseni täytyy hyvän tavan vuoksi kuitata päivällinen ensin."

"Tietysti", virkkoi palvelijatar huolellisesti järjestellen laahustinta.

"Sinun filosofiasi on niin mukava, Granton! Tänäpäivänä menettelemme aivan kuin eilen, ja samoin teemme taas huomenna. Sen kautta pääsee ratkaisun vaivasta."

Marcia saapui salonkiin juuri parahiksi tarttuakseen Paul Dessartin ääneti tarjottuun käsivarteen. Sybert tuli vasta, kun lientä tarjoiltiin. Hän asettui tyhjälle paikalle Eleanor Roystonin viereen, mumisten anteeksipyyntöjä emännälle.

"Se on anteeksiantamatonta, Sybert", Copley lausui rypistäen otsaansa. "Sinun ei pitäisi antaa naisen voittaa itseäsi."

"Sen huoneen kalusto, jonka annoitte minulle", valitti Sybert totisena, "on tehty kuin satimeksi kauluksennapeille. Sänky on kolme tuumaa lattiasta -- enhän minä voinut ryömiä sen alle."

"Millä sitten selviydyitte?" Eleanor Royston kysyi.

"Lainasin isäntämme varastoista -- mutta kestipä kauan ennenkuin löysin."

"Ensi kerralla kun tulet meille, panen vaatesäiliöni lukkojen ja salpojen taakse", Copley ilmoitti.

Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.

Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."