Part 12

"Olen pahoillani Angelon vuoksi, kultaseni", lausui Mrs. Copley. "En tiennyt, että halusit mennä ratsastamaan tänä iltana. Mutta täällä on Mr. Sybert. Hän tuli tapaamaan setääsi, joka ei palaa ennenkuin illalla. Mr. Sybert varmaan mielellään lähtee kanssasi."

Marcia heitti tätiinsä silmäyksen, joka tuntui sanovan, "Oh, täti Katherine, odotahan, kun joudumme kahdenkesken!"

"Tosiaan, Miss Marcia, täytän mielelläni uskottoman Angelon paikan", hän vakuutti äänellä, joka ei tytön mielestä osoittanut ainakaan liikaa intoa.

"Kiitoksia paljon, Mr. Sybert", hän vastasi lempeästi hymyillen; "te olette erittäin ystävällinen, mutta en tahtoisi vaivata teitä. Täti Katherine haluaisi lähteä teidän kanssanne tervehtimään kreivitärtä."

"Jos sallitte, Miss Marcia, niin ratsastan sensijaan teidän kanssanne; sillä vaikka muuten erittäin mielelläni menisin Mrs. Copleyn kanssa tervehtimään kreivitär Torrenieriä, niin en haluaisi ajaa toistamiseen samaa tietä, tulin nimittäin juuri Tivolista."

"Te olette kauhean ystävällinen, mutta en todellakaan halua ratsastamaan. Olin vain harmissani Angelolle, joka lähti pois puhumatta mitään."

"Marcia", huomautti Mrs. Copley, "tuo ei kuulosta kohteliaalta."

Sybert nauroi. "Ei mikään, Miss Marcia," hän selitti, "tuota minulle tänä iltana suurempaa huvia kuin ratsastusretki teidän seurassanne; ja teidän luvallanne --" näin sanoen hän painoi soittokelloa.

Marcia kohautti olkapäitään ja antoi määräyksen Pietrolle, joka saapui huoneeseen.

"Vie sana talliin, että Kentucky Lil ja Triumvirate satuloidaan heti."

"Voitte mennä yläkertaan ja käyttää hyväksenne Howardin vaatesäiliötä", lausui Mrs. Copley. "Arvelen, että te ette tienneet valmistautua renkipojan virkaan."

"Koetan varoa tulemasta savisemmaksi kuin on välttämätöntä", hän lupasi lähtiessään huoneesta.

Hetken kuluttua hän palasi takaisin puettuna verkaisiin ratsastushousuihin ja nahkasäärystimiin. Marcia nojasi eteissalin kaiteeseen, tuijottaen kukkuloihin, samalla kun pieni tallipoika kuljetti hevosia hitaasti edestakaisin ajotiellä. Sybert auttoi hänet ääneti satulaan, ja sanaakaan vaihtamatta he nelistivät alas lehtokujaan. Sybert antoi arvoa sille, että Marcia olisi ennemmin jäänyt kotiin, kuin lähtenyt hänen seurassaan, ja tilanne lupasi hänelle hiukan huvitusta. Mies, jolla on taipumusta ivallisuuteen, on hyvin mielellään sievän tytön seurassa, joka ei haluaisi keskustella hänen kanssaan, mutta jonka olosuhteet kuitenkin siihen pakottavat. Sybertillä oli kova viikko takanaan, ja nyt hän oli erittäin halukas hiukan huvittelemaan Marcian kustannuksella.

He antoivat hevostensa kävellä portille saavuttaessa, ja Sybert katseli kysyvästi Marciaan. Tyttö ajoi edelle kääntyen vasemmalle kiemurtelevalle ajotielle, joka vei vuoristoon, poispäin Via Praenestinasta. Sybert ratsasti taas hänen viereensä ja niin nelistettiin aivan vaieten. Marcia ei viitsinyt aloittaa keskustelua; Sybert saisi sen tehdä, jos haluaisi, muussa tapauksessa jatkaisivat he vaitioloa. Ensimmäisen mailin ajan Sybert esiintyi äänettömänä kuin hyvin kasvatettu renkipoika ainakin. Mutta lopulta, kun he hiljensivät vauhtia eräässä jyrkässä mäenrinteessä, hän rikkoi hiljaisuuden.

"Menemmekö jonnekin, vai ratsastelemmeko vain huviksemme?"

"Vain huviksemme."

Hän ryhtyi uudelleen keskustelemaan vasta kun he olivat kukkulan huipulla ja lausui: "Nyt on ihana päivä".

Marcia tarkasteli maisemaa arvostellen.

"Erittäin ihanaa", hän myönsi.

"Sade näyttää kuitenkin olevan tulossa", Sybert virkkoi levottomasti suunnaten katseensa pieneen pilvenhattaraan taivaanrannalla.

Marcia tutki hetken aikaa taivasta urhoollisesti ponnistellen pysyäkseen vakavana, mutta sitten hän puhkesi nauruun.

"Minun mielestäni koettaisimme hyötyä tästä mahdollisimman paljon", hän virkkoi.

"Sen saavutamme parhaiten filosofian avulla", Sybert myönsi.

"Oletteko nähnyt Gervasiota?"

"En ole vielä tavannut häntä. Hän voi luultavasti hyvin?"

"Hän on suoraan sanoen ruokahalu ruumiillistuneena!"

"Arvasin, että hänellä olisi sen suuntaisia taipumuksia. Mrs. Copley sanoi, että te olette saanut kärsiä vainoa hänen tähtensä."

"Kertoiko hän teille pojan isäpuolesta? Se olisi ollut minun asiani; hänen olisi pitänyt jättää se minun tehtäväkseni. Olisin osannut kertoa sen paljon värikkäämmin. Se oli tosi seikkailu, eikö totta?"

"Oli kyllä. Ja te suoriuduitte siitä onnellisesti. Siitä olisi voinut tulla pahempikin seikkailu kuin te olisitte halunnut."

"Oh, minä rakastan seikkailuja."

"Aivan niin, siinä tapauksessa, että ne päättyvät onnellisesti. Mutta nuo italialaiset talonpojat ovat kostonhimoista väkeä silloin, kun he saavat päähänsä, että he ovat kärsineet vääryyden. Minun mielestäni olisi viisainta, että te ette ratsastelisi niillä tienoin."

"Eikö kaksi poikaa ja kuski ole tarpeeksi suuri seurue -- ponyhevoseen ei sopisikaan juuri enempää."

"Yhtä kaikki, leikki pois, en usko, että se on teille turvallista. Koko maassa vallitsee nykyään kiihoittunut mieliala".

"Te olette aivan yhtä kauhea kuin täti Katherine puhuessaan siitä tatuoidusta miehestä! Mitä taas siihen tulee, että minun pitäisi pelätä näitä talonpoikia, niin voin vakuuttaa teille tuntevani jokaisen ihmisen Castel Vivalantissa, ja he ovat minusta suorastaan jumaloitavia olentoja, lukuunottamatta Gervasion sukulaisia."

"Jos olisin teidän setänne", virkkoi Sybert, "pitäisin enemmän sellaisesta veljentyttärestä, joka paremmin ottaa vaarin neuvoistani."

"Olen kyllä valmis seuraamaan hänen neuvojaan, mutta tepä ette olekaan setäni."

"En", lausui Sybert, "en olekaan; ja --"

"Ja mitä?" kysyi Marcia.

Hän nauroi.

"Luullakseni teimme välirauhan, eikö totta? Arveletteko, että olisi parasta alkaa vihollisuudet uudelleen?"

"Minun mielestäni meillä on ollut useita pieniä kahakoita huolimatta välirauhasta."

"Ei kumpikaan puoli ole kuitenkaan kärsinyt kovin suuria vahinkoja. Minä ehdottaisin, että jos raskaan tykistön on ryhdyttävä taisteluun, säästäisimme sen kotimatkaksi."

"Olkoon niin. Puhukaamme vielä ilmasta. Se näyttää olevan ainoa seikka, jonka suhteen olemme yksimieliset."

Sybert kumarsi juhlallisesti.

"Viime viikolla on ollut jotenkin sateista."

"Erittäin sateista."

"Huvila on taitanut olla hiukan kostea."

"Sangen kostea."

"Onko aika käynyt pitkäksi?"

"Hyvin pitkäksi!" Marcia nauroi ja antoi heidän vuorokeskustelulleen uuden käänteen. "Olen kuluttanut päiväni lukemalla."

"Todellako? Mitä kirjaa?"

"_Egoistia_."

"Se on kai Meredithin kirjoittama? Ettekö pidä häntä hiukan -- hm kuinka sanoisin -- sadepäivänä, ymmärrättehän?"

"Minusta _Egoist_ oli erittäin opettava teos. Siinä saa sivultapäin mielenkiintoisia tietoja miehistä, joita tuntee."

"No, no, malttakaapas, Miss Marcia", Sybert huudahti. "Tuo ei ole juuri kaunista; te panettelette meitä."

"Älkää syyttäkö minua -- teidän täytyy syyttää kirjan tekijää. Ja hän on itse mies."

"Häntä voi pitää petturina. Jos hän joutuu vangiksi ja tuodaan leirille, määrään hänet ammuttavaksi auringonnousun aikana."

"Ei hän väitä kaikkia miehiä Sir Willoughbyn kaltaisiksi", virkkoi Marcia imarrellen. "En ajatellut teitä juuri siinä yhteydessä. Mutta jos arvelette sopivanne siihen, niin se on oma asianne."

"No sanokaamme sitten, että vertaus ei sovi ja määrätkäämme toinen henkilö, jota muistutan -- esimerkiksi Daniel Deronda -- Withfield, Whitford tai miksi häntä nimitettiinkään?" (On muistettavaa, että Whitford oli musta hevonen, joka esiintyi kirjan lopussa ja anasti sankarittaren).

Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."

He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.

"Mitä tietä?" Sybert kysyi.

Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.

"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.

"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."

Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."

"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian pitkältä", huomautti Marcia.

"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.

"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana. Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.

"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"

"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi naurahtaen.

He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen, jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta -- pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä. Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.

Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä. Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan. Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena, oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana, jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin, kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut. Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.

Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.

"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."

Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.

"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni? Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."

"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert tyynesti.

"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."

"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä pitäen."

Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi hänelle ohjat hiukan epäröiden.

"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.

Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.

He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.

"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.

"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."

Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.

"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."

"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla onnelliseksi siitä huolimatta?"

"He tulevat liian vähällä onnellisiksi. Siinä on heidän toinen kirouksensa."

"Mutta ettehän tietenkään tahtoisi, että he olisivat onnettomia", väitti Marcia. "Koska heidän kerran on oltava köyhiä, niin onhan hauskempaa nähdä heidät tyytyväisinä."

"Eipä suinkaan. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat olla tyytyväisiä."

"Mutta en käsitä, että on mitään eroa siinä, _mihin_ on tyytyväinen, kun kerran _on_ tyytyväinen."

Sybert katseli hymyillen tyttöön.

"Loruja, Miss Marcia; nyt ette puhu niinkuin ajattelette. Jos ihmiset ovat tyytyväisiä osaansa, niin voiko se silloin koskaan parantua. Arveletteko, että italialaisten _pitäisi_ olla onnellisia? Olette nähneet, miten he elävät tai -- ei", hän keskeytti, "ette tiedä siitä yhtään mitään."

"Tiedän kyllä", Marcia vastasi. "Tiedän, että he ovat köyhiä -- kauhean köyhiä -- mutta siitä huolimatta he löytävät omasta elämästään paljon iloakin."

Sybert pudisti päätään. "Ette voi todistaa minulle tuota väitettänne. Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan pyhästä tyytymättömyydestä? Sitä juuri nämä ihmiset tarvitsisivat -- ja", hän lisäsi synkästi, "toisilla sitä jo onkin".

"Pyhä tyytymättömyys", Marcia kertasi. "Miten hirveältä se kuuluukaan! Silloinhan eläisi vaan kostoa varten".

"No niin", hymähti Sybert, "täytyyhän miehen elää muutakin kuin vain ruokaansa varten".

"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.

"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy olla joku aate".

Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä, minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket, sodankäynti ja erakkona eläminen, -- en tosiaan tiedä mitä enää on jäljellä".

"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella liikemaailmaa epäjumalanaan".

Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi --.

"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".

"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.

"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin pintapuolinen".

"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".

"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko todellisempia asioita".

"Mitä esimerkiksi?"

"No, vaikkapa meidän kolme ruoka-ateriaamme".

Marcia nauroi, ja kysyi sitten --

"Olettakaamme, että te, Mr. Sybert, tuntisitte henkilön, jolle taide on kaikki kaikessa -- jonka ainoa halu olisi saada maailma kauniiksi, mitä hänestä arvelisitte?"

"Enpä juuri mitään", hän vastasi; "entä te?"

"Minun mielestäni te itse menette hyvän joukon pitemmälle vastakkaiseen äärimmäisyyteen!"

"En ensinkään", Sybert puolustelihe. "Pidän kyllä taidetta suuressa arvossa; mutta minun mielestäni on elämässä niin paljon tärkeämpiä virtauksia, ettei ole aikaa vaivata paljon itseään sillä. Joka tapauksessa, luulenpa että tuo mielenmuutos pitää kokea täällä Italiassa. Niin, minuunkin nähden se on totta", hän lisäsi. "Minun oli tapana ennen ajatella, että Botticelli, Giorgione ja muut sen kaltaiset olivat todella tärkeitä henkilöitä".

"Mutta nytkö olette päässyt siitä ajatuksesta?" Marcia kysyi.

"Niin, olen päässyt siitä -- minun on täytynyt".

Marcia nauroi taas. "Mr. Sybert", hän lausui, "te olette kauhean omituinen mies. Te olette jossain suhteessa kokonaan tunteeton, ja toisessa taas hyvin tunteellinen".

"Miss Marcia, minun mielestäni te itse olette aivan samoista syistä kauhean omituinen nuori nainen".

Oli saavuttu tienkäänteeseen, jossa uhkaavan jyrkänteen reunalle oli kallioon hakattu pieni Madonnan alttari, jonka vieressä oli karkeatekoinen rautainen risti.

"Joku onneton raukka on tässä saanut surmansa", lausui Sybert pidättäen hevostansa ja kurottautuen satulasta selventämään tahraantunutta omistuskirjoitusta, joka oli ristiin kaiverrettu. "Felice Buconi sai tässä paikassa surmansa salamurhaajan käden kautta vuonna 1840. Rukoilkaa hänen sielunsa edestä", luki Sybert kääntäen kirjoituksen englanninkielelle. "Mies parka! On traagillista, kun Italiassa saa surmansa salamurhaajan käden kautta".

"Miksi se on traagillisempaa Italiassa kuin muualla?"

"Senvuoksi, että kuolee nauttimatta sitä ennen sakramenttia, ja saa pelätä jäävänsä taivaan oven ulkopuolelle".

"Oo!" Marcia huudahti. "Kun Gervasion isä toivoi minun kuolevan halvaukseen, tahtoi hän sillä lausua minulle tuomion tulevaakin elämää varten, eikä ainoastaan tätä nykyistä".

"Aivan niin. Halvaus on italialaiselle hyvin tehokas kirous".

"Luulenpa", tuumi Marcia, "että pidän enemmän uskonnosta, joka ei hyväksy kiirastulta".

"Minun mielestäni", Sybert lausui, "on kiirastuli paljon ylevämpää kuin mikään, mitä protestanttinen oppi tarjoo. Siinä on jotain, minkä eteen voi kuolla".

"Mitä siihen tulee, olisi minusta helpompi kuolla, jos tietäisi pääsevänsä suoraan taivaaseen".

"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja enkelilaulua!"

"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin vertauskuvallista".

"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se sopisi, mutta ikuisesti!"

"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".

"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen -- tai miksikä ei hyvin itsekäs enkelikin -- olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu, jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon toimitettavaa".

"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja kurjuuden taaksenne".

"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.

Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.

"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan. Käännymmekö takaisin?"

"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä, tuskin puolen mailin päässä heistä.

"Jos menette lähelle, ette näe yhtään enempää siitä kuin täältä käsin", tuumi Sybert. "Minä neuvoisin teitä nopeasti katsomaan ja sitten kiiruhtamaan pois".

Hänen vielä puhuessaan suhahti viileä tuulenhenki yli laakson huojuttaen oliivipuita ja kääntäen lehtien hopeanharmaan alapinnan näkyviin. Sitä seurasi salaman välähdys ja pari suurta vesipisaraa putosi heidän kasvoilleen.

"Jospa olisimme siellä sisällä!" huudahti Marcia, yrittäen parhaansa mukaan hallita Kentucky Liliä, joka levottomasti vavahteli.

Sybert katseli nopeasti ympärilleen. Taivaalla ajelehtivat pilvet ja pahaa ennustava, oranssinvärinen valaistus, joka äkkiä oli laskeutunut seudun yli, todistivat ankaran vuoristomyrskyn olevan tulossa. He kastuisivat läpimäriksi, ennenkuin ehtisivät luostariin, joka loppujen lopuksi ei osoittaisi suurtakaan vieraanvaraisuutta naiselle. Samassa huomasi Sybert matalan kivirakennuksen lähempänä, sen kukkulan rinteellä, jonka he juuri olivat sivuuttaneet. "On parempi, että käytämme tuota hyväksemme", hän lausui viitaten piiskallaan siihen suuntaan. "Vaikkakaan se ei ole erittäin lupaavan näköinen, saamme siitä ainakin suojaa, kunnes myrsky on ohi".

XIII Luku.

Sadepisarat putosivat jo tiheään, kun he saapuivat majalle. He nousivat nopeasti hevosen selästä ja työntyivät sisään laajaan kivestä rakennettuun holvikäytävään, joka teki eteisen virkaa. Sisäänkäytävän kohdalla oli karkeista laudoista kyhätty ovi, joka oli raollaan ja paukahteli tuulessa. Sybert vetäisi sen auki ja talutti hevoset sisään. Se näytti olevan viinikellari, joka arvatenkin oli luostarin omaisuutta. Huone oli matala, mutta avara, lattia likainen ja seinät epätasaisesti muuratut; taka-osassa häämöitti kaksi suunnatonta juomanpanoallasta, ja lattialla oli hajallaan maanviljelyskaluja. Ilma oli kosteata ja löyhkähti viiniltä ja käyneeltä rypälemehulta.

Sybert kiinnitti hevoset ohjaksilla matalaan puomiin ja Marcia istuutui erään auran nojaan ja tutki miettiväisenä ympäristöään. Vähän ajan kuluttua saapui Sybert hänen luokseen.

"Ei tämä ole erittäin miellyttävä pakopaikka, mutta täällä on ainakin kuivempaa kuin avoimella tiellä".

Marcia siirtyi hiukan ja tarjosi Sybertille osan istuimestaan.

"Luulen, että voin käyttää tätä hyväkseni", hän virkkoi vetäen esiin laudanpätkän, jonka asetti jotakuinkin epävarmasti kallelleen auran poikki. Varovasti he istuutuivat sille ja Marcia huomautti --

"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme McCormickin niittokoneella".

"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa myrskyä ja huudahti sitten äkkiä: