Part 11

Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.

"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna Milanon ja Kolumbian katedraaleihin -- mutta se onkin kuin koko Rooma itse -- se kasvaa ja kasvaa kunnes --"

"-- se käsittää koko maailman", täydensi Paul.

Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja istuutui.

"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.

Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.

"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"

"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."

Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui, kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.

Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui 'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen etäinen kohina.

Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella. Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.

"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."

Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri, kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.

"Kiitos", sanoi Margaret; "en aavistanut, että osasitte englantia."

"Olen syntynyt New Yorkissa."

"Todellako?" nauroi tyttö, ja nyt ryhdyttiin yhdessä vertailemaan Hudson- ja Tiberjokien ansioita.

Hän osoittautui erittäin ystävälliseksi, selittäen tarkasti kaikkien menojen merkityksen ja eri vertauskuvien tarkoituksen. Mrs. Royston katseli moittien veljenpoikaansa, jonka jutut nyt osoittautuivat kokonaan totuudesta poikkeaviksi.

"Eihän täti mitenkään voi vaatia, että minä tietäisin niin paljon kuin oikeat asiantuntijat", hän huomautti vähääkään punastumatta. "Minun selitykseni olivat joka tapauksessa taiteellisemmat kuin hänen; ja vaikka ne eivät olisikaan totuudenmukaisia, niin pitäisi niiden ainakin olla."

Lopulta oli viimeinenkin kynttilä sammunut ja hetken aikaa vallitsi täysi pimeys suuressa kirkossa. Sitten ääni, joka muistutti etäistä ukkosen jyrinää, oli kuvaavinaan esiripun repeämistä, ja samassa silmänräpäyksessä syttyivät valot kaikkiin holveihin, laivoihin ja kupooleihin. Kardinaalit, kuorolaulajat ja papit kulkivat pitkässä juhlakulkueessa pääalttarille, jota sanottiin "Maailman alttariksi".

Marcia seisoi alttarikehyksen luona tarkastellen heidän kasvojaan, kun he kulkivat hänen ohitsensa. Niissä oli niin ajatteleva, henkevä ja ystävällinen ilme, että Marcian kunnioitus tuota suurta voimaa -- kristikunnan suurinta -- kohtaan kasvoi sinä hetkenä. Häntä melkein hävetti olla pelkkänä katselijana. Hän katseli talonpoikaiskasvoja ympärillään ja mietti miten tyhjän tyhjää heidän elämänsä olisikaan ilman tätä kirkkoa, jossa he saivat nauttia sitä ainoata iloa, jota he saattoivat itselleen toivoa.

Kun alttarin öljyllä ja viinillä voiteleminen oli loppuunsuoritettu, toivotti nuori pappi heille hyvää yötä ja lähti. Hän ei voinut odottaa pyhäinjäännöksien näyttämistä, sillä heidän luostarissaan oli illallinen kello seitsemältä. Hän lisäsi kuitenkin nopeasti nähdessään hymyn leikkivän Margareten huulilla: "Ei silti, etteivät ne olisi todellisia pyhäinjäännöksiä, mutta olen nähnyt ne jo monet kerrat ennen."

Pyhäinjäännökset asetettiin kansanjoukon nähtäväksi Pyhän Veronican parvekkeelle korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Hiukan naurahtaen kuiskasi Paul Marcialle:

"Ettekö usko, että ystävämme kardinaali olisi tyytyväinen, jos hän näkisi kerettiläisensä kumartelevan Pyhän Veronican nenäliinaa? Katsokaahan", hän lisäsi, "tuota talonpoikaisvaimoa sinisine hameineen ja tummanpunaisine huiveineen. Hän on varmaan taivaltanut viisikymmentä mailia pikku lapsi pussissa hihnalla selkään köytettynä. Hän kai arvelee, että lapselle koituu onnea elämänsä varrelle, kun se näkee edes vilahduksen pyhän ristin kappaleesta."

Marcia katseli naista, joka seisoi hänen vieressään, ja puvusta päättäen näytti olevan pyhiinvaeltaja Abruzzista. Kasvot kirkkaina hän katseli pienelle parvekkeelle, jossa pappi näytteli kuuluisaa pyhäinjäännöstä. Hänen käsivarsillaan lepäsi pienokainen, jonka kasvoja hän myös koetti kääntää ylöspäin samalla mumisten rukouksia sen korvaan. Marcia antoi katseensa kulkea yli koko ihmisjoukon, hetkiseksi oli köyhien pyhiinvaeltajaparkojen ylöspäinkäännetyt, työn ja puutteen leimaamat kasvot sulaneet pyhään kunnioitukseen. Sitten kohotti Marcia katseensa jälleen parvekkeelle, jossa valkopukuinen pappi piteli korkealla päänsä yläpuolella hopeista ristiä, johon Pyhän Pietarin kirkon kallein pyhäinjäännös, pieni kappale Kristuksen ristiä, oli sijoitettu. Valo lankesi suoraan pienelle parvekkeelle; jokainen silmä alhaalla oli siihen kiintynyt. Pappi oli lihava, punakka ja hänen liikkeensä olivat teatterimaiset. Koko toimitus tuntui teatterimaiselta. Marcian tunteet vaihtuivat nopeasti. Pari minuuttia aikaisemmin katsellessaan kardinaalien juhlakulkuetta, hän oli ollut valmis tunnustamaan menojen henkisen merkityksen; nyt hän näki enää vain niiden ulkonaisen puolen. Tämä oli pelkkää näyttelemistä, petkuttamista, jolla tahdottiin sokaista köyhää kansaa. Tämä kirkko oli ainoa, mitä he omistivat elämässään, ja mitä se oikeastaan teki heidän hyväkseen? Voiko Pyhän Veronican nenäliina tai kappale Kristuksen ristiä millään tavalla ilahduttaa heidän elämäänsä? Italian talonpojille tarjottiin taikauskoa eikä mitään uskontoa.

Hän katseli taas valtavan ihmismeren ylöspäin käännettyjä kasvoja ja pudisti päätään. "Miten säälittävää!" hän huudahti.

"Miten viehättävää!" puheli Paul.

"Tuo pappi tuolla ylhäällä tietää aivan hyvin, että hän petkuttaa kansaa, ja kuitenkin hän on niin totinen kuin hän itse vahvasti uskoisi pyhäinjäännöksiin. Kirkko on vielä toivottoman keskiaikaisella kannalla."

"Siinähän onkin juuri kirkon kauneus", huomautti Paul. "Se on yhä keskiaikainen, vaikka koko muu maailma on niin kokonaan yhdeksännentoista vuosisadan kahleissa. Katselen mielelläni näitä talonpoikia, jotka uskovat Pyhän Veronican nenäliinaan ja Pyhän Bambinon parantavaan voimaan. Minusta se on kaunis uskonnäyte maailmassa, jossa usko alkaa tulla vanhanaikaiseksi. En voi moittia pappeja siitä, että he ylläpitävät sitä. Se on kuin vastalause ajan hengelle. He kuuluvat niihin harvoihin taiteilijoihin, joita on jäänyt jälelle. Jos olisin pappi, opettelisin taikatemppuja ja lisäisin pyhäinjäännösten vaikutusta esimerkiksi jollakin ihmeellä."

"Se vain yllyttäisi taikauskoa."

"Jos otatte heiltä heidän taikauskonsa niin riistätte heidän viehättävimmän luonteenominaisuutensa."

"Te ette välitä mistään muusta kuin viehättävyydestä!" huudahti Marcia puoleksi pilkallisesti.

Paul ei vastannut. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ja ihmisjoukko alkoi virrata kirkosta ulos. Hekin tunkeutuivat eteenpäin oikeanpuoleiselle ovelle päin, jonka läheisyydessä vaunut odottivat. Paul toimi taidolla niin, että ihmisjoukko erotti heidät muista seurueen jäsenistä.

"Minäpä kerron teille, mistä välitän eniten tässä maailmassa", hän kuiskasi Marcian korvaan, kun he raivasivat itselleen tietä pylväistössä. "Minä välitän teistä."

Marcia huomasi hänen tarkoituksensa liian myöhään ja katseli tyytymättömän näköisenä taakseen. Toisia ei näkynytkään liikkuvan ihmismeren keskellä.

Paul näki hänen katseensa ja sanoi nauraen: "Te näytätte pitävän hyvää huolta siitä, ettemme jää kahdenkesken, eikö totta?"

Marcia yhtyi nauruun. "Aivan niin", hän myönsi suoraan; "sitä juuri koetankin."

"Ei se haittaa. Minun aikani koittaa vielä kerran, te ette voi sille mitään." Hän kosketti kädellään tytön kättä puristaen sitä voimakkaasti. "Tulkaa tännepäin, että pääsemme pois ihmisjoukosta." He tunkeutuivat sivummalle ja vetäytyivät erääseen nurkkaukseen korkean pylvään suojaan. Ihmisjoukko virtasi heidän ohitseen ja laskeutui alas rappusia kuin joki, joka mereen tullessaan laajenee leveämmäksi. Kirkonpiha heidän allaan oli mustanaan touhuavia ihmisiä ja liikkeellä olevia ajoneuvoja. Vatikaani näytti tummalta rykelmältä yön pimeydessä ja sen sadat ikkunat hohtivat kirkkopihan lyhtyjen lepattavassa valossa kuin suuren mustekalan silmät. Jonakin toisena hetkenä Marcia olisi uteliaana tutkinut palatsia. Hän olisi kummissaan keksinyt jossakin noista synkistä ikkunoista paavi Leon miettiväisenä tarkastelemassa palvojien joukkoa, joka palasi kirkosta. Mitähän mahtoikaan paavin mielessä liikkua nähdessään kolmikymmentuhantisen ihmisjoukon kulkevan hänen palatsinsa ohitse vapaasti koteihinsa, samalla kuin hän itse ei saanut astua oman kynnyksensä yli? Jonakin toisena hetkenä hän olisi huvikseen pohtinut tätä kysymystä, mutta tällä kertaa hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Paul piteli yhä hänen kättään omassaan.

Hän asettui tytön eteen, selin ihmisjoukkoon. "Oletteko ajatellut sitä, mitä minä kysyin teiltä?"

Oliko hän ajatellut! Muuta hän ei ollut tehnytkään. Hän katsahti moittien Pauliin. "Älkäämme puhuko siitä. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä epäselvemmäksi se käy minulle."

"Se on onneton asiain tila. Ehkä minä voin auttaa teitä päätöksen tekemisessä. Ettekö jonain kauniina päivänä, ehkä piankin, voisi rakastua minuun, Marcia?"

"Minä -- minä en tiedä."

Paul kumartui tytön puoleen, aivan lähelle. Marcia vetäytyi erilleen hänestä, kauemmaksi pylvään varjoon. "Tuolla ovat toiset!" hän huudahti, nähdessään Eleanorin pään toisia ylempänä. Hän koetti vetää kätensä irti.

"Mitä heistä. Kestää ainakin kolme minuuttia, ennenkuin he ehtivät tänne. Teillä on tarpeeksi aikaa vastata minulle."

"Hyvä Paul -- ei nyt", kuiskasi Marcia.

"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"

"Niin -- ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.

XII Luku.

Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa. Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti malariaan.

Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa "Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi, ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta hän teki sen kuitenkin.

Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa, mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi. Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.

Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista, kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita, oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen, kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.

Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin, eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! -- Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.

"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä se on?"

"Ei se ole mikään kovin suuri yllätys; se on vain omiaan tuomaan hiukan vaihtelua näiden neljän sadepäivän yksitoikkoisuuteen. Sain tänään kirjelapun Mrs. Roystonilta. Sen olisi pitänyt tulla jo eilen, mutta oli niin märkää, ettei Angelo käynyt postissa." Hän pysähtyi siihen alkaen penkoa silkkilankakoriaan. "Luulin sen olevan täällä, mutta eipä haittaa. Hän kirjoitti, että he olivat kokonaan muuttaneet suunnitelmiaan nykyisten kauheiden mellakoitten tähden. Napolissa he eivät aio ensinkään käydä, vaan menevät sen sijaan pohjoiseen päin noin viikon kestävälle matkalle Assisiin ja Perugiaan. Hän kirjoitti minulle lausuakseen jäähyväiset ja kertoakseen, että he palaavat takaisin Roomaan sinun kutsuihisi; he tosin pelkäävät, että eivät ehdi olla meidän luonamme kuin pari kolme päivää, sillä suunnitelmien muutos saa aina aikaan kiirettä. He lähtevät keskiviikkona."

"Sepä oli ikävää", lausui Marcia, mutta huoahti samalla helpotuksesta. Paul menisi arvatenkin heidän seurassaan; joka tapauksessa ei hänen tarvitsisi ainakaan tavata häntä; ja Marcian pelkäämä hetki siirtyisi tuonnemmaksi. "Mutta mikä se yllätys sitten oli?" hän tiedusteli.

"Ah niin, yllätys!" nauroi Mrs. Copley. "Olin sen kokonaan unohtaa. Pelkäsin, että heidän mielestään olisi epäkohteliasta, etten vastannut kirjeeseen vaikka en kylläkään saanut sitä ajoissa -- niinpä pyysin setääsi käymään heidän luonaan hotellissa kutsumassa heidät kaikki yöksi tänne huvilalle. Mehän suunnittelimme ajelumatkaa juhlalle Genazzaroon huomenna, ja arvelin, että olisi hauska, jos he lähtisivät meidän mukaamme. Olen varma, että he olisivat siihen halukkaat."

Marcia istahti tuolille ja katsoi tätiinsä. "Tuleeko Mr. Dessart myös?"

"Tietysti kutsuin hänetkin. Mitä sitten? Ettekö te viihdy toistenne seurassa? Luulin sinun pitävän hänestä."

"Kyllähän niinä pidän; minä vain, hm -- toivon -- että olisin noussut aikaisemmin!" Hän naurahti puhuessaan. Tilanne oli itse asiassa sangen hullunkurinen. Hänen täytyi koettaa pelastaa se mikäli mahdollista. "Minä ehdottaisin, että lähettäisimme kutsukirjeen myöskin Mr. Benoit'lle Palestrinaan", hän lausui. "Hän oleskelee luullakseni siellä tämän viikon, ja olisi hauskaa, jos hänkin tulisi. Epäilen", hän lisäsi, "että hän hiukan harrastaa Eleanoria."

Renkipoika lähetettiin viemään kirjelippua, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi takaisin kertoen tavanneensa herrasmiehen istumasta eräällä kivellä keskellä niittyä maalaamassa lampaan kuvaa; hän oli vienyt kirjeen perille ja toi samalla vastauksen siihen.

Vastaukseen oli muutamin ripein vedoin kuvattu nuori ranskalainen frakissaan, -- käsi sydämellä paraillaan tervehtimässä molempia naisia, jotka vastaanottivat hänet hallin portailla, ja nurkkaan oli piirretty kello, joka osoitti kahdeksaa.

Marcia katseli piirrosta ja nauroi. "Tämä on tosiaan omalaatuinen vastaus, täti Katherine."

Mrs. Copley hymyili hyväksyvästi. "Hän tuntuu hyvin originellilta nuorukaiselta", hän myönsi.

"Luonnollisesti. Hänhän on Rooman kuuluisuus."

"Silloin kun ranskalaiset ovat miellyttäviä, he ovat vallan verrattomia; mutta jos he eivät ole, niin --". Hän ei löytänyt sanoja ja painui taas kirjailutyöhönsä.

Toisen aamiaisen aikana Marcia ilmoitti melkein toivorikkaalla äänellä, että hän epäili tulisivatko Roystonit ensinkään.

"Minkätähden he eivät tulisi?" kysyi täti.

"Heidän palvelijansa on lähtenyt pois, eikä heillä ole ketään apulaista pakkauksessa. Jos he tulevat tänä iltana tänne huvilalle, eivät he valmistu keskiviikkona lähtemään Perugiaan. Mrs. Royston ei sitäpaitsi mielellään ryhdy mihinkään hetken mielijohteesta. Hän tahtoo jo viikkoa ennen tehdä suunnitelmansa ja sitten noudattaa sitä. Olen aivan varma, että he eivät tule", hän lisäsi naurahtaen. "Mr. Benoit tulee lopulta olemaan ainoa vieras."

"Olen jo määrännyt päivällisen kello kahdeksaksi!" lausui Mrs. Copley liikuttavalla äänellä. "Ajattelin vielä ajella kreivittären luo iltapäivällä ja kutsua hänetkin meille."

"Oi ei, täti Katherine! Minä pyydän, ettet kutsuisi häntä tänä iltana. Jos vain Roystonit tulevat, on seura aivan kyllin suuri ilman häntä; ja sitäpaitsi ei hänellä olisi erittäin hauskaa -- Mr. Syberthän ei ole täällä."

"Kreivitär tulee tapaamaan meitä eikä Mr. Sybertiä", vastasi Mrs. Copley hiukan terävästi.

Marcia hymyili kaakaokuppinsa takaa, mutta ei sanonut mitään.

Kun aurinko keskipäivällä lämpimästi heloitti, seisoi Marcia ikkunansa ääressä ja tuijotti hajamielisenä kauas, vanhaan luostariin päin, koettaen urhoollisesti nyt vihdoinkin tehdä ratkaisunsa. Lopulta hän kääntyi pois kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään ja antoi Paul Dessartin rasittavine itsepintaisuuksineen mennä menojaan aina Kuolleen meren pohjaan saakka. Ei maksanut vaivaa kiduttaa itseään sillä; Mrs. Roystonin mieli ei ainakaan ollut tuuliviirin tavoin käännettävissä. Marcia uskoi varmasti, että he eivät tulisi.

Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.

"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."

"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti, polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.

"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat jalkaansa?" Marcia kysyi.

"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.

Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."

"Aivan niin, miss."

"_Heti_", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan arvoa.

Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun, asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista katulaulua.

"Jammo neappa, jammo ja... Funiclui funiculà."

Se päättyi rallatukseen; sanoja hän ei tuntenut. Portaiden päässä hän kohtasi Grantonin, joka seisoi mykkänä kärsivällisesti odottaen, milloin saisi tilaisuuden puhua.

Marcia lopetti laulunpätkänsä ja puhkesi nauruun. "No Granton, mikä on hätänä?"

"Angelo on vienyt master Geraldin ponyn Palestrinaan kengitettäväksi ja molemmat vaunut ovat ajossa, joten toiset palvelijat tarvitaan niihin, niin että ei ole ketään, joka tulisi teidän kanssanne ratsastamaan."

Marcian hymy vaihtui otsan rypistykseen. "Miten typerää! Ei Angelo saa mennä minnekään ilmoittamatta siitä."

"Mr. Copley on antanut hänelle määräyksen, että pony on kengitettävä;"

"Ei hän ole Mr. Copleyn renki; hän on minun."

"Aivan niin, miss", lausui Granton.

Marcia asteli hitaasti portaita alas vetäen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Hän tahtoi mennä ratsastamaan eikä mitään muuta sillä hetkellä. Hän arvasi edeltäpäin, että täti ehdottaisi, että hän ratsastaisi Tivoliin juomaan teetä kreivittären kanssa. Kauheinta mitä hän tiesi, oli ratsastaa tasaista hölkkää vaunujen vieressä; ja toiseksi kauheinta oli juoda teetä kreivittären kanssa.

Hän kuuli Mrs. Copleyn ja Geraldin äänet salista ja läheni ovea.

"Täti Katherine! Minä olen raivoissani! Nyt on vihdoinkin, neljän sadepäivän jälkeen tullut niin kaunista, että voisin mennä ulos ja olen aivan kuolla halusta päästä ratsastamaan. Mutta nyt on tuo onneton Angelo mennyt Geraldin ponyn kanssa pois, eikä ole ketään, joka voisi tulla hänen sijastaan minun mukaani. Sinun ei tarvitse ehdottaa minulle ratsastusta Tivoliin juomaan teetä kreivittären luona, sillä en kuitenkaan suostu siihen."

Hän päästi tämän vihanpurkauksen kynnykseltä. Astuessaan huoneeseen hän hämmentyi hiukan, kun näki Laurence Sybertin hitaasti nousevan tuoliltaan häntä tervehtimään -- Sybert sattui aina olemaan saapuvilla silloin, kun Marcia esiintyi huonossa valossa. Hän kumarsi, kasvot kohteliaisuuden vuoksi totisina, mutta ärsyttävä hymyily ei piillyt kovinkaan pitkällä; ja katsoessaan häneen Marcia tunsi harmikseen punastuvansa korviaan myöten.