Part 10

Hetken aikaa tirkisteli Marcia käsittämättä mitään; mutta sitten hän äkkiä, muistaen edellisen illan vaiheet, ponnahti istumaan ja kiertäen kätensä polvien ympäri ryhtyi huolestuneena miettimään kysymystä. Hän tiesi täydellä syyllä, että Gervasion vastainen menestyminen huvilassa riippui suuresti siitä vaikutuksesta, jonka hän teki nyt ensimmäisen kerran varsinaisesti esiintyessään. Lopulta hän käski Biancan koettaa pojalle jotakin Geraldin pukua, ja katsoa hyvin tarkasti, että hänen kasvonsa olivat puhtaat. Sillä välin hän pukeutui kiireesti, jotta ehtisi itse ensimmäisenä tarkastamaan poikaa hänen uudessa asussaan.

Kiinnittäessään viimeisiä neuloja tukkaansa, hän kuuli äänten sorinaa pengermällä, ja kurkistaessaan varovaisesti ulos, näki setänsä ja Sybertin seisoskelevan kaiteen luona sauhuja vedellen. Marcia siis ei ollut uneksinut; hän oli kuullut Sybertin askeleet edellisenä iltana. Hän rypisti otsaansa miettien tuota arvoitusta ja kurkisti taas ulos. Mitä lie tapahtunutkin edellisenä iltana, nyt aamulla ei ilmassa ollut minkäänlaista sähköä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti heittäneet kaikki kiihoittavat keskusteluaiheet taakseen ja näyttivät nyt rauhallisina odottelevan aamukahviaan.

Oli ihanan rauhallinen kevätaamu. Molempiin miehiin pengermällä se näytti painaneen leimansa -- he olivat huolettomia, välinpitämättömiä tyhjäntoimittajia, ei sen enempää. Entä eilisiltana? Hän muisti heidän matalan, kiihtyneen, äkäisen äänensä; ja hän rypisti otsaansa yhä enemmän. Tämä maailma on vaihteleva kuin kameleontti, hän tuumi. Hänen katsellessaan pengermälle unohtaen hetkeksi Gervasion juoksi Gerald siellä seisovien luo iloisesti jutellen, mikä sai aikaan hilpeän naurun. Sybert ojensi veltosti kätensä vetäen pojan luokseen. Hän laski varovasti savukkeensa kellertävän kukkamaljakon reunalle, nousi seisomaan ja nosteli pikkumiestä neljä, viisi kertaa ilmaan. Gerald kirkui riemuissaan ja pyyteli yhä lisää. Sybert kielsi nauraen, otti taas savukkeensa ja istuutui jälleen kaiteelle. Tuota pientä leikittelyä katsellessaan Marcia muisti oman velvollisuutensa. Pudistaen päätään kaikille pulmallisille kysymyksilleen hän heitti ne mielestään ja kääntyi Gervasion puoleen. Bianca oli polvillaan pojan edessä suorien hänen merimiespukuaan, ja Marcia käänteli häntä hitaasti ympäri tarkastaen vaikutusta. Hänen ulkomuotonsa oli lupaavampi kuin Marcia oli odottanutkaan. Tummat kiharat olivat vielä kosteat kylvyn jälkeen, joka oli harvinainen tapaus pojan elämässä, Geraldin vanha, punainen palttinakankainen merimiespuku suurine valkoisine kauluksineen ja kaulanauhoineen oli hänen yllään, ja tällaisena häntä olisi voinut luulla vaikkapa pieneksi prinssiksi, joka omisti sata ylhäistä esi-isää, jollei ottanut lukuun hänen paljaita jalkojaan, joita ei voinut pakottaa Geraldin kenkiin.

Marcia laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Sinä pikku kulta!" hän huudahti ja suuteli pienokaista.

Gervasio oli aivan tottumaton hyväilyihin, ja hän vetäytyi aluksi pois ruskeat silmät suurina ihmetyksestä. Mutta sitten levisi hymy hänen kasvoilleen, ja hän ojensi ujosti kätensä silittäen luottavaisesti Marcian poskea. Iloisena hän suuteli uudelleen poikaa ja tarttuen sitten hänen käteensä he lähtivät yhdessä toisten luo etuhuoneeseen.

"_Ecco!_ hyvät ystävät. Eikö hän ole kaunis?" Marcia kysyi.

Mr. Copley ja Sybert hypähtivät seisomaan ja tulivat asiaan innostuneina paikalle.

"Vaatteet miehen muodostavat, kuka voi kieltää sen tämän nähdessään?"

"Minun mielestäni hän oli eilen aivan yhtä hauskannäköinen", virkkoi setä; "mutta epäilemättä hän on tänä aamuna puhtaampi."

"Missä Gerald on?" Sybert kysyi. "Saammepa nähdä, mitä hän arvelee uudesta tulokkaasta."

Gerald oli juuri keksinyt Marcelluksen ja telmi paraillaan sen kanssa puutarhassa; vain vastahakoisesti hän suostui tulemaan sieltä, eikä ollut ensinkään innoissaan vieraasta. Ääneti hän tarkasteli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Hänelle on annettu minun vaatteeni." Äkkiä pisti kauhea asia hänen päähänsä ja hän kysyi: "Onko hän uusi veikko? Jos hän on, niin saatte viedä hänet pois."

"Oi rakkaani!" huudahti äiti kauhuissaan. "Hänhän on pieni italialainen poika."

Gerald tyyntyi silminnähtävästi. Nyt hän tarkasteli Gervasiota tältä uudelta näkökannalta.

"Minäkin tahdon käydä paljain jaloin", hän selitti.

"Ei, kyllä hänkin saa sukat ja kengät, kunhan vain ehdimme hankkia hänelle sopivat", lausui Marcia.

"Tahdotko nähdä sisiliskojani?" kysyi Gerald ystävällisesti muuttaen äkkiä mieltään ja nykäisten Gervasiota hihasta.

Gervasio vetäytyi taapäin.

"Sinun täytyy puhua hänelle italiankieltä, Gerald", huomautti Sybert. "Hän on aivan kuin Marietta; ei hän ymmärrä mitään muuta kieltä. Minusta olisi hyvä, jos joku toinenkin tulisi katsomaan noita sisiliskoja", hän lisäsi. "Tulehan Gervasio", näin sanoen hän tarttui poikia kädestä ja lähti heidän kanssaan suihkulähteelle.

Mrs. Copley katseli epäilevästi heidän jälkeensä, mutta Marcia virkkoi: "Hän on oikein suloinen pienokainen, täti Katherine, ja on hyvä, että Gerald saa leikkitoverin."

"Marcia on oikeassa, Katherine; ei hänellä ole siitä mitään vaaraa, enkä usko, että poika puhuu huonompaa italiankieltä kuin Bianca."

Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä, jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.

Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään, vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin Gerald itse.

Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.

Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle, hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä _principinon_ vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi erkanemaan seuralaisistaan.

Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan, että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa. Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.

Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois, käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan. Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.

He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun, selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen; ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.

Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin. Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana, kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä, ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi. Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa talonpojassa piilee.

Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen maiseman takana saattoi piillä.

Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa, mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa, ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän kiihoittunut mieliala.

Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti. Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.

Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy, jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä. Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta. Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla _dazziota_. Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista, että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat siitä erittäin hauskan ajanvietteen.

Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän, sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.

Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla? Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.

Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä. Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.

Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul peittelemättä.

"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret; ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun nimeäsikään."

Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista -- ja Paul oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin -- niin ei mikään edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.

Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi, täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.

"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul. "Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon. Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi varmaan halukas lähtemään kirkkoon."

Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn perhe -- Gerald mukaanluettuna -- kutsuttiin seuraavana päivänä aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse -- lukuunottamatta Geraldia -- _Hotel de Londres et Paris'hin_.

Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään. Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.

Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley Mrs. Roystonille:

"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten. Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.

Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.

Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja otsa rypyssä aivan kuin -- Napoleon Moskovan luona."

Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää hänestä", hän selitti.

* * * * *

Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia, Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle. Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki, jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan. Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina hänen kädenpuristukseensa.

"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia. "Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."

Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun kadulla."

He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään paremmin turvattu suuressa joukossa.

Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor kummassakin kädessään samanlainen tuoli.

Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.

"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul, sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."

Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"

Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan, kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman -- ylhäisön niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin, uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat -- kaikki vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.