Part 29

Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.

Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin, ottaen hänet väliinsä.

— Väistykää! — huusi Zagloba.

— Väistykää! — toistivat laudalaiset.

Väki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui kuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka. Kmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea, mutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä hämillään että onnellinen.

Oleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat hervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen kasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää. Kmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt, että hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain katkonaisella äänellä:

— No, Oleńka? Mitä?...

Tyttö lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.

— Andrzej! Minä en ole kyllin arvokas suutelemaan sinun haavojasi!

Mutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa. Hän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa vastaan.

Niin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja viimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset alkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä näkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita, jotka huutelivat:

— Vivat Kmicic! Vivat neiti Billewicz! Vivat nuori pari!

— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.

Wodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin miekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta esille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat ja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat palvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.

Pääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein, kun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä seuraavan maljan:

— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne, vanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet alttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen. Teidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä on tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle rakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin toivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten tulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän säilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja verellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat ajat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt, että ei ole sellaista tilannetta, josta ei _viribus unitis_ Jumalan avulla voisi selviytyä!

* * * * *

Kohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli syttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan loistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot Szeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään uutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän sai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan ikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana. Panettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän kaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan tunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa vaimoltaan.