Part 27

Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä. Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.

Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko, jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin, oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki vaivat.

Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia. Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.

Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen säännölliseen sotaan.

Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.

Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään, ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä. Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet siihen; mihin hän.

Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin? Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.

Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!

Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä Troupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?

Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

Kirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen kirjoittama osoite:

"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukkojen päällikölle." — Minulle?... — sanoi herra Andrzej.

Sinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti sitä kädellään ja alkoi lukea.

Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat vavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:

— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulle Sinun käsistäsi!

Hän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä sitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää Jumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen sydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.

Se oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur Billewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin käsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti kuin tataarilaisten nuolet.

Oleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana. Ja hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon Wolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut. Ilmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän saisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia kohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt. Saattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo harmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata häntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz, joka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut saksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen Samogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut rikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan ja isänmaan puolustaja!

Jo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa kaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen tekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku jo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja kieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta oli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli tuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin kanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta sitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!

Mutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja semmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja sanoa: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!" Hänellä oli oikeus huutaa yli koko Samogitian: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!"

Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain juuressa.

Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja huudahti ratsupalvelijalleen:

— Tuo hevoseni! Pian! Pian!

Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta pysähtyi äkkiä ja huudahti:

— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!

— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.

Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan, niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.

— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen, että minun onnistui tavata teidät.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.

— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen suurhetmani Sapiehalta.

— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te puhutte?

— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull antaen hetmanin kirjeen.

Kuumeisesti Kmicic mursi sinetin. Sapiehan kirje oli näin kuuluva:

"Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä, valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen: _periculum in mora_! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava, luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain kannustimenne."

Lopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi käsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein hän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella, tukahtuneella äänellä:

— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun riennettävä etelään?

Wierszull kohautti olkapäitään.

— Kysykää herra hetmanilta Brzesissä! Minä en voi sanoa mitään.

Äkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat, hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:

— Mutta minä en mene sinne! Ymmärrättekö?

— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys, ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin, etsin mieluummin muuta seuraa.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.

Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.

Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja alkoi puhua itsekseen:

— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on liikaa!... Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka siitä?... Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja kärsimykseni suuremmaksi... Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa. Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!... Me olemme tehneet syntiä, mutta olemmehan tehneet parannuksen!... Olemme jättäneet kotimme, nousseet ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme... Miksi siis et anna meille anteeksi? Miksi et meitä pelasta?

Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni taivaasta olisi puhunut hänelle:

— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton, juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa, kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!" Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!... Voi teitä! Voi sellaista kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!

Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:

— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien. Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja rauha, ja hän rukoili vielä:

— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan. Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni! Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi... ja sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.

Mutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot kirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa, sillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan sotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan. Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa. Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa; Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa. Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.

Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot, suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus mursi vihdoin vihollisen voiman.

Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.

Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.

Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja miekalla.

Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa, ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta, Lubomirskilta ja Czarnieckilta.

— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain päästätte meidät menemään! — huusivat he.

Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.

Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen karkoittamiseen.

Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä, aurat ilmestyivät taas pelloille.

Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.

Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla, olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.

Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät, kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.

Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi Wodoktyssa.

Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta vuodelta menisi nunnaksi.

Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle:

— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!

Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista, ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.

Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.

Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä, murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.

Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta kokoontua.

Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei vain itselleen, vaan koko luostarille.

Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.

Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään, sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa palaneitten sijalle.

Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa, niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.

He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta. Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.

Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:

— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.

Oleńka luki edelleen rukouksiaan.

Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä, kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi taas puhua aivan kuin itsekseen:

— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän... Entistä Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.

Hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Mitä mieltä sinä olet?

Tyttö vastasi:

— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!

— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu. Oikeus on meidän puolellamme.

— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa sen!

Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla. Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella hohteella.

— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.

— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.

Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.

— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.

Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.

Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.

— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?

Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:

— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.

— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.

Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.