Part 13

Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen, taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.

Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen, ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan murhaavalla tulella.

Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen: "Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka liikahteli ja pyöri omassa veressään.

Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta. Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin ratkaisi taistelun tuloksen.

Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli täyttänyt epätoivo ja raivo.

Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin. Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä. Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.

Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!

Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse sytytyslangan ja komensi:

— Syrjään! Seinien viereen!

Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan. Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.

Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui paljastaen ammottavan aukon.

Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.

Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.

Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.

Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.

Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.

— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.

Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.

Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:

— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!

Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa apinain syleilystä.

— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.

— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain arvoisia!

— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä seisova upseeri.

— Simiarum destructor! — huusi toinen.

— Victor! — lisäsi kolmas.

— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!

Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin. Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. — Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.

Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.

— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa kohti suunnattujen tykkien suut.

— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.

— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä! Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään apinain kuninkaaksi!

— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.

— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!

— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.

— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.

Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien ääressä.

— Laukaiskaa!

Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa, ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme! Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:

— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!

Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa: "Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa, ruotsalaisille ikuista lepoa.

Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi palatsin edustalle.

— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että se kuuluu yli pauhun ja melun.

— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä vojevodan eteen. — Minä!

— Nimenne?

— Zagloba!

— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa verisen sapelinsa kärjellä porttia.

— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!

Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin — ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.

Samassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:

— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!

Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.

— Seis! — komentaa vojevoda.

Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.

Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.

Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä laukkaa kuninkaan luo.

Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset. Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.

Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset, olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen lähtöä.

Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi kaupungista mitään saalista.

Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille. Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.

Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:

— Wittenberg saapuu! Wittenberg!

Siinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine, Lewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat uteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta nuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän todellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat kasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset, joiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä nenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan pikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset vitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä osoittivat hänen korkeata asemaansa.

Ratsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän esikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat nostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen kalpeilla huulillaan.

Mutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja kaikkien huulilla oli sana: "Wittenberg! Wittenberg!"

Hetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka muistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja silloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta. Tuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä voimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi voinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.

Puolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat katseita kuninkaaseen.

— Mitä se on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jan Kasimir.

Silloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen jyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto, kun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon paisteessa.

— Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi kuningas toistamiseen.

Ei kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi lähinnä Sapiehaa:

— Se on Zagloba!

Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka välttämättömästi seurasi voittoa.

— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat, ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta, säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme isättömiksi... (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen, kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni, missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain häpäisijä!... Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt! Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne! Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!

Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan huomaakaan, mistä on kysymys.

Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan, ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille! Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista esikuntaa.

Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. — "Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä sanaansa!"

Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa. Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit, palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi paholaisten kuin ihmisten näköisinä.