Part 17

— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa uljuutta ja rohkeutta... Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua... Ammutan hänet vielä tänään.

— Teidän ylhäisyytenne!... Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin puolelle.

— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti Müller.

— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista, niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia... Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.

— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.

— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää henkensä? Sehän on mahdotonta!

— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi hänet minulle.

— Mitä te hänellä teette?

— Minä... minä nyljen hänet elävänä.

— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä teillä on häntä vastaan?

— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut lähettiläänä luostariin.

— Onko teillä jokin syy kostaa?

— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme... Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.

— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.

— Parempi on olla siitä puhumatta!... Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan... Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin... Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot... Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.

Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.

— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?

Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.

— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.

— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!

— No, ottakaa hänet!

Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa menetellä niinkuin haluaa.

Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman halveksivasti:

— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?

Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:

— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä löytää minut!

— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.

— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni Kmicicin luo.

— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman väsähtänyt, tarvitset hoitelemista... Minä sinua vaalin...

— Roisto! — vastasi Kmicic.

— No, no, maltahan pikkuisen!... Tulehan nyt!

Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.

Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.

Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.

— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!

Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.

— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.

— Roisto! — sanoi taas Kmicic.

— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa...

Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.

— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.

Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.

— Päästäkää! — kuului everstin komennus

Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän korkeudelle.

Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja puhui:

— No, Kmicic?... Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa, ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa... Se olikin oikein, sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua. No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi...

— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.

— Kas näin... näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.

Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:

— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa...

Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.

— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui sisälle.

— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti paikalla puheilleen!

— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on kysymys?

— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.

— Onko joku ollut kenraalin puheilla?

— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä vain hevosen kaviot kestivät.

— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin, ja sitten puhelemme taas!

— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.

— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!

Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.

— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.

Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.

— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista...

Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan. Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.

Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:

— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!

Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:

— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!

Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi:

— Tekö?... Kiitos!

— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!... Pian!

Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.

— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?

— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta...

— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:

— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.

— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.

— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!

Hän istahti viljalaarin reunalle.

Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.

Ukko astui hänen eteensä:

— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.

Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.

— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!

Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.

Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.

— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?

— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.

— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan. Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!... Onko teillä kellään pistolia?

— Minulla on! — sanoi Kosma.

— Anna tänne! Onko se ladattu?

— On.

— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa hänen suuhunsa.

— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä...

Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.

— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on teidän!

— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on kieltänyt päästämästä.

— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!

Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.

— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.

— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:

— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat seuraavan keskustelun:

— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut hulluksi?... Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut käynytkään!... Mitä tämä on?

— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän armonne lähdettyä... Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja odottaa parhaillaan.

— Mitä tämä kaikki merkitsee?... Entä vanki?

— Riippuu.

Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan, painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.

Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla ja sanoi:

— Ahaa, se on herra Kuklinowski!... Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!

Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.

— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.

Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.

Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.

Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.

— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai Kuklinowski?

Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.

— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi... Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää... Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi... Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle...

Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.

Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.

Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:

— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.

Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:

— Hevosten selkään!

He lähtivät riihestä.

Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.

Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.

Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.

— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!

— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.

— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette unhottaneet sormukset?... Valehtelette hävyttömästi!

— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.

— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne! Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!

Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.

— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.

— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.

— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.

— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?

— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona... Jonkun yksityisen ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.

Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.

— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten Kmicic.

— Niin... kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.

— Kuinka? Ruotsalaistenko?

— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me... tuota noin... me hänet...

— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.

Kmicic naurahti.

— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?

— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja... Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä... Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi... Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä... Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata... Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme... Hiisi hänet vieköön!

— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.

Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:

— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.

Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.

Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.

Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus. Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.

Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.

— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija säilyisi paikallaan.

— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä, mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.

Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka olivat halunneet taistella viimeiseen asti.

— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he tuon käytävän olemassaoloa?

— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. — Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.

Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.

— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos ikkunasta.

Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui, tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen mielenliikutukseensa hän huudahti:

— Kuklinowski on kuollut!

— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.

— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.

— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.

— Kmicic! — vastasi Zbrozek.

Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:

— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu, Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen maineensa tunnetaan koko maassa... Mutta tämmöistä ei ole ihminen voinut tehdä, sen on tehnyt piru... Hän on vapautunut siteistään, tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.

— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.

— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.

— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.

Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.

— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!

Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.

Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.