Part 14

Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä, naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon. Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.

Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä. Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa! Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!

Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.

Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä, jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.

Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.

— De Fossis..., — sanoi hän käheällä äänellä.

Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:

— Horn on tässä!

Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat mulkoilla ja hän pyörtyi.

— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon hänet heti!

Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:

— Horn, Horn... Näin hänestä viime yönä unta... heti illalla... Kauhea, käsittämätön asia...

Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä herätti Sadowskin pelästynyt ääni:

— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!

Müller katsoi ja hämmästyi.

Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.

Sotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.

— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!

Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se viimein häipyi näkyvistä.

Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys ja pelko.

— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine olla muuta kuin paavillisten taikoja.

— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.

— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne. Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin!

— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen... eikä tämänpäiväinen ole niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien vaanivan ympärillämme...

— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. — Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.

— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja hajoitti sumua.

Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.

Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.

— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.

Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:

— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.

— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen soraläjäksi tahi itse sortunut!

Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi synkän näköisenä:

— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy taisteluun, rahvas yhtyy siihen... Liikkeen johdossa on Zegocki, joka aikoo tulla Częstochowon avuksi.

— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta myöhemmin tulette heidät tuntemaan.

— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen... He alistuivat itse ja nostavat nyt aseen... Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!

— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä... Ei ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan hallitusvallasta tässä maassa.

— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin huomenna, se on varmaa!

Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:

— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin enpä luule hänen panevan pahakseen!

Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni äskettäin olin.»

Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, — »en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä. Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»

Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:

— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy muusta välittävän kuin sodasta.

VIIDESTOISTA LUKU.

Upseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan neuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies. Munkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain pakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta intoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että Suur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot haluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.

Mutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan päinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään suurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään kiihkeimmänkin uskon.

Kun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että munkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat ahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.

— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä alas.

Priori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään empimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:

— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt ja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta! Karkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin kuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa takaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.

Naamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui niissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.

— Mistä tuo tieto? Mistä tuo varmuus? — kysyi hän.

— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle ripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne Kristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!

Petturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja uhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.

Syntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton ääni:

— Minä pesen käteni...

— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui neuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa hedelmää.

Uutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten kautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon, johon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät talonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua omalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä, että oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia asioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi kuiskutella ja tehdä salaliittoja.

Muuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin käsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta. Toiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan vastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti Kordeckille.

Priori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei silti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta. Hän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi järjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.

Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.

Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä ainoata sanaa: »neuvottelu».

Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.

Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi, että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi. Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.

Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään yöhön.

Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.

Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä. Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.

Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:

— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista, ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät halua tunnustaa Kaarle Kustaata.

Hessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen Mülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut murina kuului muiden läsnäolijani joukosta.

Müller alkoi lyödä kämmenillään polviinsa ja huutaa:

— Vahti tänne!

Neljä viiksisuuta muskettisoturia ilmestyi ovelle.

— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti kenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille, että jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä samassa hirtätän molemmat munkit!

Molemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä. Muskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin sanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten esteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi naurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien avulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset heittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta viittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien kaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja ollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.

Munkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan. Vilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen asetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.

Luostarin edustalla kuulutettiin Müllerin määräys eli oikeammin uhkaus.

Isät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat. Kokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä. Mahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet lähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin kuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.

Hänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla kysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä kuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun hän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit, jollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.

Tähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus vallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.

Ruotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun sillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä varten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä paikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen ja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet huusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:

— Luovuttakaa luostari, taikka me hirtämme munkit!

Toiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia. Piiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella kärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:

— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen kanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille! Jumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta elävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!... Pidelkää kiinni minua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!

Ruotsalaiset lähestyivät yhä pelottomammin ja herjasivat yhä rohkeammin.

Priori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin vapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän mielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät vain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on odotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.

Molemmat vangitut munkit tuomittiin kuolemaan.

Se tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä ollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään, minkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he näkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein onni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä Malachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:

— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina Jumalalle ja kuninkaalle!

Müller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja viimein eräs heistä sanoi:

— Tuollaista kiihkomielisyyttä vastaan on vaikea taistella.

Ja Hessenin prinssi lisäsi:

— Tuommoinen usko oli vain ensimmäisillä kristityillä.

Samassa astui Sadowski esille ja tuli Müllerin luo.

— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän pontevasti.

— Miksi?

— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen, kostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin kaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.

— Wittenberg lähettää minulle raskasta tykistöä.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat lähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!

— Ei heitä ripustetakaan luottamukseen, vaan hirsipuuhun..

— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja vieroittaa ne meistä.

— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!... Olen kuullut niistä jo sata kertaa.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan tietämättä!

— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani kuningasta kohtaan!

— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt siihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!

Hessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi mielenosoituksellisesti:

— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja kelpo mies!

— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen seisomaan.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä mieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan mitään sotilaskurin vastaista.

Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan puuskan ja sanoi tyynemmin:

— Munkit hirtetään huomenna.

— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan... Jo nytkin on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin heidän telttoihinsa... Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä...

Näin sanoen hän lähti päämajasta.

Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.

Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.

Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.

— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?

— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!...

— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.

Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.

Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.

Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.

Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:

— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!

— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.

Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.