Part 12

Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.

Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.

Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka lauloi:

— Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat, helvetin joukotkin avukses tuotat, turhaan sä myös punot juonias noita: Et mua voita!

Vaikka mun tuhannet pakanat saartais, lentävät liskot mun päätäni kaartais, turhat ois sittenkin keinosi sinun: voitto on minun!

— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet, sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista turvapaikkaa kuin meillä!

— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.

— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! — huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka olivat toista mieltä.

Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan, että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.

Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.

Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi vihollisen viha ja kosto.

Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat. Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja luovuttamaan luostarin.

Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi viimein juhlallisella äänellä:

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen! Muureille, rakkaat veljet!

— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.

Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki. Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas tulimerenä.

Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta. Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.

Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen miekoillaan ja musketeillaan.

Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.

Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella, Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:

— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa... hän herjaa kamalasti!... En voi sitä sietää!

Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.

— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti, vaan putosi jonnekin kallion koloon.

— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.

— On! — vastasi Czarniecki

Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi. Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:

— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan liikkumattomana.

— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.

— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.

— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! — huudahti Andrzej.

Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.

Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.

Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.

Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon, jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.

Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset olivat kadonneet.

Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.

Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.

Isä Kordecki polvistui muurilla.

— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton viha sydämessään!

Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja palaneitten rakennusten rauniot.

KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin puolustukseen.

Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset, oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista, kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa. Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu, tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme, lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.

Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja. Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille, joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.

Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa. Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti, että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.

Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan päätettiin ryhtyä.

Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan. Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan, että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.

Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen tätä peloittavalla jylinällään.

Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi paleltuneita sormiaan ja sanoi:

— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.

Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti. Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen, että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä. Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että niin oli käsketty.

Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.

Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi. Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina, ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat, niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat. Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.

Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia, jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa, yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.

Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan. Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa, hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja siunasi.

Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät, pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.

Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana, missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä huuto:

— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja rauhallinen ääni:

— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!

Ja kohta sen jälkeen:

— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!

Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat. Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.

Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.

Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo, toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta vilinää ja vihollisen liikehtimistä.

Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.

Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat kaikkiin ilmansuuntiin.

Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat tykkitulella.

Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne putosivat, kohosi kohta savupatsaita.

Rakennukset syttyivät palamaan.

Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.

Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.

Munkit suostuivat siihen mielellään.

Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.

Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.

Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.

Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti. Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi. Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät olisi uskoneet!

Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä valleja seuraavan päivän taistelua varten.

Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.

Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan. Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.

Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!

Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä, sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!...

Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:

— Palaa! Vettä! Vettä!

— Katolle palokoukkujen kanssa!... Enemmän suojaverhoja!

Muureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:

— Tähtää ylemmäksi!... Ylemmäksi!... Talojen väliin!... Laukaise!

Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla, että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä, levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet häiritsemästä puolustusta.

Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja paita yllä.

Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin, joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.

Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:

— Hyvä! Hyvä!

Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen, niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti tähdätyllä laukauksella.

Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti terävästi kauas ja huudahti:

— Yksi tykki on ammuttu rikki!... Nyt siellä on vain kolme!...

Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan, paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.

Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle useamman kerran työn lomassa:

— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin hyvän opin saanut?

Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut säilyttää.

Kmicic hengähti syvään.

— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.

— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää, mitä sattuu olemaan!