Part 8

— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette... Minä en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?... Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain omaani... Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen, etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin minut täällä vastaan?... Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin valmis suorittamaan vahingonkorvausta... hyvän naapurin tavoin. Parempi on, että...

— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.

— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan hankkiakseni itselleni oikeutta.

— Vai niin?... Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa, jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne orszalainen miekkailumestari.

— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.

Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä, etenkin talon vieressä.

— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?

— Yhtä kaikki.

— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen, — tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä orszalaista tanssia!

107

Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa. Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:

— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:

— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina. Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin. Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin lintu aamuhetkellä.

— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.

Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi... Ahaa! Tuo on sitä orszalaista... Te puitte kai siellä viljanne itse, koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte! Oletteko te todella paras koko Orszassa?... No, tuo on muodissa vain renkien kesken... Tuo on sitä kuurinmaalaista... Tuolla tempulla sopii koiria kutsata... Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy... Ottakaa ylös!

Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä taakse.

— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.

Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:

— Ottakaa ylös!

Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.

Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa kolmaskin... Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli mestarien mestari.

Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä puserretuksi pari käheätä sanaa:

— Tehkää loppu... hävettää...

— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt, mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään, miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain juureen...

— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.

Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.

Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:

— Tappakaa se petturi!... Tappakaa! Lyökää palasiksi!

Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä. Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin silmin:

— Takaisin!... Nyt hän on minun eikä teidän!... Pois!

Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:

— Minä en anna teurastaa!... Koska me olemme aatelista syntyperää, niin meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita. Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka on voitettu kaksintaistelussa.

— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,

— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa haavoja?

— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.

— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä menen lohduttamaan onnetonta neitiä.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita, jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.

Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni, raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä, jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen käsitystään Kmicicistä.

Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei sekään auttanut, sanoi:

— Armollinen neiti... te olette vapaa!...

Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia, mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.

Ritari toisti:

— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.

Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme. Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.

— Kuka te olette?

— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..

- Olen kuullut taistelua... laukauksia... Kertokaa...

Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.

— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili kalmankammo. — Entä hän?... Miten on hänen käynyt?...

— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla... ja kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.

Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.

Ritari syöksyi hänen luokseen.

— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?

— Ei mikään... ei mikään... Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?...

— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys teistä.

Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:

— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?...

— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.

— Elääkö hän?

— Elää.

— Hyvä on. Kiitän teitä...

Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään. Vihdoin hän virkkoi itsekseen:

— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö, että hän elää?

Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.

— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, — varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.

— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi toinen etumaisista.

Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti veristä päätä kaksin käsin.

— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.

— Niin on... Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.

Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen laastareineen paikoilleen.

— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän sai...

Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:

— Neiti pesköön nyt kätensä... Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.

Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan näkyvästi.

Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.

— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata kotiinne.

Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.

— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.

He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä kuumeinen kiilto.

— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.

Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta, eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.

— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar... Hm! Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä... Hänen tulisi olla minulle kiitollinen... Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!...

KAHDEKSAS LUKU.

Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä. Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen. Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin linnoituksen... Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi? Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.

— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?

— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. — Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä väkivalloin vienyt.

Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa, mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka vihollisiakin.

Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!

— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu tuleva.

Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia, joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.

Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille korvaamattoman palveluksen.

— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan! Koetanpa onneani!

Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.

Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa, ja tämä antoi hänelle rohkeutta.

— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.

Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota pikaa viettää häät tai saada rukkaset.

— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!

Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot, mahdollisimman pian takaisin?

— Ehk'ei se olisi ritarillista?

Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta olen sotilas, ja sotatorvi soi!»

— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle, jota en tunne.»

Silloin olisi kaikki hukassa.

Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä, ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.

Silloin olisi kaikki hukassa!... Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää...

Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.

Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja soitteli luuttumaista banduraansa.

— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet kasvonsa kysyjää kohti.

— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä siitä, että vapautuisi mietteistään.

— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.

— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo karkaatte minkä kerkiätte.

— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.

— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?

— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti, tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!... Miksi minä täältä lähtisin?

— Kuka se sinut sitten hurmasi?

— Maryska.

— Ja sinä jäät?

— Jään kuin jäänkin.

— Luuletko saavasi ukolta tyttären?

— En tiedä varmaan.

— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.

— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.

— Ryöstetyitäkö?

— Ryöstetyitä.

— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin moukka, mutta ukko on aatelinen.

— Minä olen pajarinsukua.

— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet voinut palvella vihollista?

— En ole palvellut.

— Mistä Kmicic teidät sitten otti?

— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata, sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin maanteitä, läksin minäkin mukaan.

Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.

— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?

— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki tyynni jo matkalla.

— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?

— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.

Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti taas päätään.

— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?

— Oi!... Rakastan!

Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras! Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.

Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven villisorsia.

Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde... viimeiseksi: lähden.

— Lähden, ja sillä hyvä!

Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.

— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja palmikoitu?

— On, herra eversti!

Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan. Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen harjassa.

— Lähden, en lähde, lähden... Tulos oli taaskin mieleinen.

— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herra Wolodyjowski.

Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän, teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun, jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen kypärän. Sitten hän meni kuistille.

— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka istui portailla.

— Minnekö matkalla?... Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti Billewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.

— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on hän sokea...

Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä. Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen lyöminä paikalleen seisomaan.