Part 2

— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!

— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.

— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!

Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:

— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.

— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.

— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.

— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!

— Nyt te laskette leikkiä... Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.

Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.

— Kyllä kai täti tulee kanssamme?

— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?

— Minun neiti Kulwiecini.

— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?

— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.

— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.

Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.

Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.

— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin prinssin tulevan.

— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua sellaista vastaan.

— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.

— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja kukapa ei sitä tekisi?

— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit, menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.

— Onnellinen neiti!

— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.

— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.

— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla! Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!

— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui epäkuntoon.

— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä! Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!... Ei ole sellaista edes Kiejdanyssakaan!

Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.

Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:

— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne, vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla korkilla?

— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en ole niitä.

— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.

— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että ihan kummastuttaa.

— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava, sillä niin tulee aina olemaan!

— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.

— Ehkä heitänkin... Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt aikani leireissä enkä hoveissa.

— Eihän se mitään... isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies. Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha. Soturi myönsi:

— Te olette aina minun toimiani johtava!

— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.

Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.

— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten...

— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?

— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:

— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun... ja tätikin voi tulla...

Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa silmiin.

— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.

— Nouskaahan nyt.

— Nousen jo.

— Istukaa tuohon.

— Istun jo.

— Petollinen olette kuin itse Juudas.

— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!... Saanko näyttää toteen?

— Ei millään muotoa!

Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren oriin.

— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot! Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!

— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta tänne, niinpä istukaa nytkin!

— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!

— Parempi, jos en sallisi.

— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!

Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.

Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.

He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.

Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.

— Orszastako on nyt matka?

— Mistäpä minä sen oikein tietäisin... Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.

— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!

— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!

— Samaa sanoi isoisä-vainaja... Onpa onni, että ette ole kaatunut.

— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta... Erinomaista hanhea!

— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.

— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?

— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille...

Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:

— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?

— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?

— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima. Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta. Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!

— Syökää, olkaa hyvä.

— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!... Jätin osan lurjuksistani Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin vierailemaan... Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.

— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?

— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään. Ilman heitäkin olisin tänne tullut.

— Juokaa, olkaa hyvä.

— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!...

— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja testamentista?

— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?

— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään muuta...

— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan, että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset. Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin sata paria raippoja saatte.

Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen kummastellen.

— Älkää pelätkö, hyvä neiti... En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin: syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.

— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut katsoa teitä silmiin.

— Kuinka niin?

— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta. Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan. He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!

— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien, vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.

— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi määrännyt heitä holhoojikseni.

Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.

— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen aatelin?

— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.

— Silloin olisin heidät... Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän on kymmenkunta sukua... Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?... Älkää, hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!

— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus. He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä, vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko ikäni... koko ikäni, herra Andrzej...

Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:

— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse Radziwilleillakaan!

Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:

— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi. Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi, voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi olemassa.

Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:

— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin kaikki on hyvä!

— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä...

— Entä kauanko minun täytyy odottaa?

— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.

— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!

— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.

— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania... Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.

— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.

— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni! Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?

— Kyllä minä laitan oppaan...

— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat... Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan... Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä... Jo on aika lähteä!

Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.

— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?

— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?

— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!

Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.

— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti! Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!

— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.

— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin... Hyvää yötä!

— Jumalan haltuun!

Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.

Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.

Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan. Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin siivillä reen jälkeen, jossa istui... Metsää kahden puolin leveätä tietä, jolla ajaa... herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut. Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse Radziwilleillakaan...»

— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka, — juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti... Verraton!

Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin levottomuutta, joka sekin oli suloista.

Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä kädessä.

— Kauhean kauan viipyi... — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä, jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa. Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?

Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:

— Täti kulta!

— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.

TOINEN LUKU.

Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet, ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei yksikään heistä tullut häntä vastaan.

Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä, kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski, kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden. Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs, herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.

Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja lauloi:

— Juo kanssamme rakas, isäntämme, rakas isäntämme! Me yhdess' juomme halki elämämme, halki elämämme!

Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.

Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:

— Minun neitoseni terveydeksi!

— Eläköön!... Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut helisivät lyijyisissä kehyksissään.

Alkoi sadella kysymyksiä:

— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?

— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan tyttäret hänet nähtyään!... Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole koko maailmassa!

— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. — Entä milloinka häät ovat?

— Suruajan päätyttyä.

— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.

— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]

— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.

— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme häitten malja!

— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!

— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna... Nyt pöytään!

— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä Lubicz, — virkkoi Ranicki.