Chapter 9

Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven, maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa, joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.

Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä pois kasvoiltansa.

Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.

Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.

Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti. Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.

Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni. Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.

-- No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.

Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.

Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.

-- Te, tekö täällä! -- huudahti Drake Ellenille.

Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.

Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni. Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.

Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi lyöty?

Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta pois. Se kaatui kuin hengetön alas.

Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry oli kuollut.

-- Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua käsivarteen. -- Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää voimaa?

Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.

Neljäsneljättä luku.

Seuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä nosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan Hudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat taivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa, vilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.

Kello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli "terveydenhoidon toimikunta" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui kannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi minulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä, jotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä oli meillä seurana.

Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.

Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.

Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1 aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin, jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.

Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään. Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret rakastuneet... Minä odotin Fabiania ja Corsicania.

Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen kunnian osoittamisesta vainajalle.

Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua koko matkalla, ja sanoi minulle:

-- Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet tällä matkalla?

-- Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.

-- Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.

-- Tosiaanko? Entäs ruuvi?

-- Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.

-- Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.

Tilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään jäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.

Fabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni ystävällisesti.

-- Elleni -- sanoi hän -- Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut selvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.

Näin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican syleili minua kursailematta.

-- Hyvästi toistaiseksi! -- huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen, jossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin sisar neiti R..., joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.

Höyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan tullipaikkaan.

Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito, ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä sekaantuneen sielun.

Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean Pitfergen kovat sormet.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? -- kysyi hän.

-- Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se on vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä päivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson, Erie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.

-- Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. -- Tekisipä tosiaankin mieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä ajattelemattomalta...

Arvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen. Hän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun oli vaikea tavata.

-- Minä myönnyn, -- sanoin minä hetikohta.

Neljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme tuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue* hotellissa.

Viidesneljättä luku.

Minä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli lähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä olin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita turistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen koko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei edes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen katsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja luonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa vaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan *avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat poikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen suuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta eteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko sen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen ovat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset kyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen Brooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa valtasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit. Se on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre, alimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on katu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa; oikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja, virta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt rakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on New-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen iltapäivään.

Syötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin teaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä koolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin todellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.

Seuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me lupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin postiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte Franskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti vastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli vekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R...n luokse, jonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja Corsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren leskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti vaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon tästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä New-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä Ellenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta kesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän toivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia yht'aikaa.

Olisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos vielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta tämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa. Minulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni, itsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää näkisimme toisemme.

Kello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin "bar-room'issa", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien pysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja lähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä, biskveitä ja chester-juustoa.

-- No tohtori, -- sanoin minä, -- milloin lähdemme?

-- Tänä iltana kello 6 aikana.

-- Menemmekö Hudson-rautatietä?

-- Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen maailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita kuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.

Minä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta Saint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme Albanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja syömme iltasemme Niagaran putousten luona.

Minulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne umpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain minuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät kahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse, jonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.

Kuudesneljättä luku.

Saint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat höyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin höyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa, verantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista höyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko rakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat keskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat kalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon päälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain kattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on hyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä liikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi pistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu kuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee liikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.

Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset, taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä kaasumitturissa.

Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone. Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni. Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään. Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen menivät pimeätä virtaa ylös.

Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.

Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt. Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa ja uinaeli levollisesti.

Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat. Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä, valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta seurastelemaan kanssani verandan alle.

-- Hyvää päivää, toveri -- sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän ilmaa sisäänsä. -- Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.

-- Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä ajan kanssa.

-- Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että muuten tulisimme iltapäivällä.

Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.

Eikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa, joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.

Aamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli aukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja kadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista pitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla ympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt toisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan toisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna liikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen vilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön ilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa. Mutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan Franskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä kuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, "jotka eivät olleet templatuita". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan tapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen siitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on huolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka, nojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme tehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot, kaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin, halki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin oltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien kaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille rautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä runollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa, Palmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso. Näkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on asettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema on nyt sivistynyt paikkakunta.

Kello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme Tennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme muutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2 aikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun komeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House (Köngäs-Huone).

Seitsemäsneljättä luku.

Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni, kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä, Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä tulee niiden hirmuinen voima.

Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle. Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden vilahustakaan.

Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla. Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät voineet olla pilviä.

-- Onko tuo köngäs? -- kysyin minä tohtorilta.

-- Malttavaisuutta, ystäväni, -- vastasi Pitferge.

Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen, joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa; alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin, sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous, jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa, huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen ranta.

-- Älkää vielä katsoko sinne! -- huusi tohtori Pitferge minulle. -- Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin käsken.

Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.

-- Katsokaapa nyt! -- huudahti tohtori.

Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen, ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta, "hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.