Chapter 8

-- No, -- sanoi hän, -- hän on kuollut se haavoittunut miesparka, kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!... Oi niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali, joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole loppunut.

-- Mies-parka, -- sanoin minä, -- juuri satamaan päästessään, miltei Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja lapsistaan?

-- Niin, mikäpä auttanee, herraseni, -- vastasi tohtorini, -- laki, kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?

-- En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, -- tohtori.

-- Lasku on hyvin mutkaton, -- jatkoi tohtori. -- Jos elän kuusikymmentä vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600 tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888 miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä, jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen, kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.

Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen -- mikä olikin helppo asia -- että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä. Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa tunnissa.

Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä ilmoitettava.

Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle ilmoitettavana.

-- Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, -- sanoi hän. -- Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?

-- Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?

-- Ei yhtään.

-- Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?

-- Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin miehestäkin, joka sitä kantaa.

-- Kutka ovat Harry Draken puollustajat? -- kysyin minä.

-- Toinen, -- vastasi minulle Corsican, -- on tuo ilvehtijä...

-- Tohtori T...?

-- Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.

-- Milloin he tulevat teitä käskemään?

-- Minä odotan heitä täällä.

Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla. Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä, joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.

Tohtori T... alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon kapteini Corsican tuskin vastasikaan.

-- Herrat, -- sanoi tohtori T... juhlallisella äänellä, -- ystävämme Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.

Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.

-- Herrat, -- jatkoi hän, -- kieltämätön asia on, että kapteini Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.

Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin vaiti olla.

-- Asiaan, herra, -- sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T...lle, jonka puheen hän keskeytti. -- Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton. Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä on oikeus valita aseet. Entäs vielä?

-- Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?... -- kysyi tohtori, Corsicanin äänestä ällistyneenä.

-- Kaikkeen!

-- Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.

-- Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?

-- Ei, täällä laivassa.

-- Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen aamullako varhain?

-- Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on tyhjänä.

-- Hyvä, hyvä.

Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi tohtori T...lle selkänsä.

Kolmaskymmenes luku.

Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä. Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire? Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.

Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, -- sanoi kapteini Corsican, -- parempi on päästä loppuun asiassa.

-- Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä kahden-ottelussa läsnä.

-- Se on tietty.

Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.

Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa. Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen kannelle.

Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty, kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille. Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.

Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa, ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.

Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt, luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa hiljaisella äänellä.

Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.

Samassa huusi tähystäjä:

-- Maa!

Yhdesneljättä luku.

Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala. Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari, iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin huvipaikka kesän aikana.

Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen. Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.

Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?

-- Tahdotteko, että hämmästytän teidät? -- kysyi tohtori Pitferge, joka oli tullut luokseni komentosillalle.

-- Aivan mielelläni, tohtori.

-- Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.

-- Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.

-- Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, -- jatkoi Pitferge, kohauttaen hartioitansa. -- Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten. Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja ennen pitkää ne nielevät toisensa.

-- Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.

-- Minä sanon vieläkin, -- vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, -- että raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni, kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen, josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.

-- Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, -- vastasin minä intollisella äänellä; -- mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?

-- On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna 1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät hämmästyksiin.

-- No niin, tohtori, niinkuin tahdotte... Saammehan nähdä. Ettehän toki peljänne ukkosta?

-- Minäkö? -- huudahti tohtori. -- Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa vielä enempikin, se on lääkärini.

-- Lääkärinnekö?

-- Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito ei voinut mitään.

-- Te puhutte leikkiä?

-- Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.

-- Se ei mitään tee, -- sanoin minä. -- Siihen lääkäriin en isosti luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.

-- Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa -- talonpoika sairasti parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta -- ja mies parani täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.

Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.

-- Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! -- sanoi hän.

-- Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä lääkärintaidossa.

Kahdesneljättä luku.

Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä enkä kapteini Corsicania.

Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä. Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten neljännes-tuntien omistajat -- ja minä olin niiden joukossa -- olivat luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa luullut olevansa Londonin pörssissä.

Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari, joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä: se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista. Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!

-- Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.

-- Kaksikymmentä, että hän on leskimies.

-- Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.

-- Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.

-- Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.

-- Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.

-- Hän polttaa tupakkaa.

-- Hänellä on piippu suussa.

-- Ei, hänellä on sikari!

-- Ei! on! ei!

Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla, höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia, käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan edessä.

[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.

Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.

Häntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:

Luotsi oli nainut mies.

Hänellä ei ollut sylää nenällä.

Hänellä oli vaalea korvaparta.

Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.

Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.

Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi suoraan tapaansa:

-- Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille, että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.

Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.

Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.

Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti halulla nieltiin.

Kolmasneljättä luku.

Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta. Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!

Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great Eastern oli vain vähäinen saari meressä.

Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.

Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa, joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu, niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun makasi ankkurissa.

Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin. Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle kätensä, sanaakaan virkkamatta.

-- Eikö Harry Drake vielä ole tullut? -- kysyi kapteini Corsican minulta.

-- Ei vielä -- vastasin minä.

-- Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.

Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja. Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.

Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti. Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani, trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.

Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois, riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.

Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan. Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi kuiskien:

-- Oikein! Niin, nytpä muistan.

Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla. Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella yhdessä kohti.

-- Valmiina, herrat! -- sanoi kapteini Corsican.