Chapter 7

Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut mastojen ja savupiippujen kaatuvan.

Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.

Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi laivaa vasemman keulalaidan puolelta.

-- Tuo, -- sanoi tohtori minulle, -- ei ole mikään korvapuusti, vaan nyrkinpaukaus vasten naamaa.

Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä, jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.

-- Ottakaat vaarin, -- sanoi tohtori, -- onnettomuus ei ole kaukana.

Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn vaatteen.

Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa, pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä. Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois. Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos; siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä -- veden paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.

-- Hyvä, -- sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.

Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen vedenpinnan alate, suu auki.

Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.

Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:

-- Alukseni on häväisty.

Viideskolmatta luku.

Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä. Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.

Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain kuljettajan.

-- Herraseni, -- sanoi hän hänelle, -- kaikki pikkusenne ovat kovaa kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.

-- Äläs kelpo! -- vastasi tuo keinollinen parisilainen, -- koko tukku oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.

Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa. Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.

-- Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, -- sanoi Pitferge, -- niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.

-- Entäs se matruusi-raukka? -- kysyin minä tohtorilta.

-- Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.

-- No, -- sanoin minä, -- joko taas menemme entistä suuntaamme?

-- Jo, -- vastasi tohtori, -- länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se kyllä tuntuukin, -- lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi. -- Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä, miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.

-- Sepä oli käytännöllinen ajatus, -- vastasi minä.

-- Niin, -- sanoi Pitferge, -- siten rahaa ansaittaisiin ... tahi tapattaisiin!

Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren. Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille viimeisen henkäyksensä.

Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti. Vaarin-oton seuraus oli tämä:

Lev. 41 pyk. 50 m. P.

Pit. 61 pyk. 57 m. L.

Kurssi: 193 penink.

Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja -- oikea asukas Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa -- ei koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti, antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja ihmeteltävää laudoitustansa.

Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan yhtiön alus kintereillänsä.

Kuudeskolmatta luku.

Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta. Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi. Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.

Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan. Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia. Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin, laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti. Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.

Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet, puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi, huudahtettiin kahta kovemmasti.

Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa" (tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään. Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin. Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus tulemassa?

Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään. Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse. Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä, sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.

Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja pilkallisella äänellä:

-- Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?

-- Pidän, -- vastasi Drake, -- ja tuossa on minun korttini!

Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme, saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.

Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin, josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:

-- Harry Drake, -- huudahti hän. -- Tekö! Tekö! Tekö!

-- Minä itse, kapteini Mac-Elwin, -- vastasi Fabianin kilpakosija tyvenesti.

Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great Easternissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti? Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut sinä yönä virkkanut sanaakaan.

Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.

-- Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, -- sanoi hän. -- Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut hänelle korvapuustin.

-- Liikanaista kiivautta, -- vastasin minä, -- Harry Drake ei olisi lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.

-- Te olette oikeassa, -- sanoi kapteini. -- Se konna on päässyt tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.

-- Onpa niinkin, -- vastasin minä, -- hän on ollut jo kolmessa tahi neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.

-- Hyvä herraseni, -- vastasi Corsican, -- ei kahden-ottelu yksistään olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät. Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.

-- Mutta, -- sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.

-- Niinpä kyllä, -- vastasi kapteini, -- mutta onpa syytä vapista muiden vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.

-- Kapteini, -- sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen, -- Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista näyttää, että olette oikeassa.

-- Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?

-- En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.

Kapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin. Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä, jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki vältellä meitä.

Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.

-- Se oli hän! Se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Se oli Elleni, eikö niin? Elleni-parka!

Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Vielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt puollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten pitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase kädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä tiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin kuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet Englannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan ole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin Franskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli eri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli niin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan päätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken välillä.

Samalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä oikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat jumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas paikoilleen tahi hytteihinsä.

Kello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin tavalliselle paikalle ja oli seuraava:

Lev. 40 pyk. 33 m. P.

Pit. 66 pyk. 21 m. L.

Kurssi: 214 penink.

Great Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen, Sandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman suulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.

Aamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui paikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta. Etsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En tiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta kertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän ei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania pöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että hän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois pitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.

Minä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei aaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka kohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista. Sairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli toipuva.

Kello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin merkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle, että se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi Inman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä tultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National kompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten, ei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli täynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella hurra-huudolla.

Kello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että sen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of Paris*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden Atlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa. Hyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole mahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on yhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.

Kello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva *Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin. Varmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla pitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.

Myös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen voimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja New-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt pohjemmiten.

Noin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi erilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään taivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini Anderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti illalla.

Päivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin tahi minun puheilla.

Yhdeksäskolmatta luku.

Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin, valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.