Chapter 6

Kello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi oikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan Liverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus *City of Limerik*, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan viidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista lauantaina ja oli siis paluumatkalla.

Ennen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset, jotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin harrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva ennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu "luotsi-panokset". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin tulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia kahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen neljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari panee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli- tahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi astuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa hevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.

Eräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti sai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli muutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin virran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle neljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en tainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään, ja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla jälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat uskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin tulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo lohduttaa itseäni.

Palattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in lähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä oli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi sitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan sydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin tarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä kokouksesta hyvällä mielellä.

Ilmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:

Lev. 42 pyk. 32 m. P.

Pit. 51 pyk. 59 m. L.

Kurssi: 254 penink.

Noin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison nelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa lähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan käännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli Atlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin väliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me vastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin se kohta katosi.

Samalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra Hatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet miestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!

Yhdeskolmatta luku.

Kello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä. Meri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut manterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat ajattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti. Kaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät salonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy, nimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia, tulivat viipymättä esiin.

Kilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta laivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka: siinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä uteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet "viheriän hunnun," arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja puututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia avarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli ihastuttava.

Fabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme asettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus paikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet. Edessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli maalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla. Melkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla. Huolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin, puhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan. Onneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri mitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli erillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.

Tarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen huomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä Wilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja kirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen irlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain silmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja mielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia dollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:

-- Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, -- jatkoi tohtori vakavasti, -- että iso mies ei ole puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa. Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.

Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut puhettakaan.

Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran. Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti palkintotuomarin tehtävän.

Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.

Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.

-- Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!

Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui joka suunnalta.

-- Pieni mies voittaa, -- sanoi Pitferge minulle. -- Katsokaapa, hän tuskin hengittääkään; toinen läähättää.

Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.

-- Hurrah, hurrah Wilmorelle! -- huusivat muutamat.

-- Hurrah O'Kellylle! -- vastasivat toiset.

-- Wilmore on voittanut!

-- Ei, he ovat tasan.

Tosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin kuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta kauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja edellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden uudistettavaksi.

Mutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä silmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:

-- Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!

Drake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.

-- Mitä sanotte? -- kysyi hän uhkaavalla äänellä.

-- Minä sanon, että olette väärässä, -- vastasi Fabiani tyvenesti.

-- Luultavasti, -- sanoi Drake, -- sen tähden että olette lyöneet veikan Wilmoresta.

-- Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, -- vastasi Fabiani, -- minä olen tapannut ja minä maksan.

-- Herra, -- huusi Drake, -- tahdotteko opettaa minua?...

Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa, laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.

-- Herraseni, -- sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, -- herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.

Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen. Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.

Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain maltillisella äänellä virkahti:

-- Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika korvapuustit.

Kahdeskolmatta luku.

Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.

Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään, mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla, niinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.

[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.

Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.

Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon, jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa yhtymystä.

Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin. Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.

Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa, kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt, nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.

-- Kuinka sinne tullaan? -- kysyin minä.

-- Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.

-- Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?

-- Sitä en tiedä, herraseni, -- vastasi passari.

Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan, jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.

Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.

Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni; aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin suljettuna.

Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista. Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.

Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli, niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.

Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä, joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.

Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.

Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan? Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä. Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään, niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi... Fabiani tuli hytin viereen ja seisahtui.

Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä! Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista. Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään suruun, jota hän kantoi rinnassaan.

Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin! Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni, lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.

Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen tähden häntä kohti.

Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta taipui.

-- Tiedätkö, kuka tuo onneton on? -- kysyi hän minulta.

-- En tiedä, Fabiani, en!

-- Se on se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Tuota ääntä luulisi ääneksi toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa, ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi tuon nais-paran!

-- Tule Fabiani, -- sanoin minä, -- tule!

Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.

Kolmaskolmatta luku.

Vähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin hänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että tämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää sen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin menoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!

Erotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen sopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä näyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua päätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.

Tänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania, joka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen olisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta näkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.

Kello 11 tienoilla toimittivat englantilaiset matkustajat rahankeräyksen laivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään olleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies, joka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä nimiä.

Puolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.

Pit. 58 pyk. 37 m. L.

Lev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.

Kurssi: 257 penink.

Meillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut, tultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin syytä moittia höyryä.

Ennen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen huvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän järjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin viisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla, matkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat voimistelijat "tekivät työtä" säännöllisesti, huuliaan avaamatta, juurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.

Uusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina yhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti, kilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat yksimieliset.

Minä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja ennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis. Vaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla makaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi tukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut keksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä iltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.

Neljäskolmatta luku.

Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.

Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni, onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa -- päällänsä tietysti -- sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.

-- No! -- huusi hän. -- yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä varten tilattu.

Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon selitti kaikki.

Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä, joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.

Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä jättiläinen sen kestäisi?

-- Sille tapahtuu joku onnettomuus, -- väitti Dean Pitferge yhä. -- Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!

Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi. Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta vastaansa, vaarui hirmuisesti.

-- Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, -- sanoi tohtori minulle merimiehen varmuudella, -- joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee kumpaakaan.

-- Minkä tähden ei? -- kysyin minä.

-- Sen tähden että, -- vastasi tohtori, -- sen tähden että jotakin täytyy tapahtua!