Chapter 5

Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni, että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään, Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä. Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin kadonneet Englannin tavoista.

Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.

Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.

-- Ne höyryävät! ne höyryävät! -- huusi nuori nainen -- keveän huurun noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.

-- Katsokaamme konetta! -- sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa käsivarren omansa alle.

Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää paria aina isolle kapille asti.

-- Kuinka nuoruus on ihana! -- sanoi hän.

-- Niin, -- vastasin minä, -- nuoruus parittain!

Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla kone-öljyä.

Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa. Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.

-- Minuuti! -- sanoi neito.

-- Seitsemän-neljättä pyöräystä! -- vastasi nuorukainen.

-- Seitsemän-neljättä ja puoli, -- muistutti tohtori, joka myöskin oli pitänyt pyöräyksiä silmällä.

-- Ja puoli! -- huudahti neito. -- Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, -- lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.

Kuudestoista luku.

Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen osasto ja päätös-osa.

Taas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään sanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin saada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä kohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa toistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen elämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa vasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin kävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina se sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä tuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli ennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi pitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän kysyi minulta:

-- Kuka on tuo mies?

-- En tiedä, -- vastasin minä.

-- Hän on vastoin luontoani! -- lisäsi Fabiani.

Pane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein yhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä, ja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon, ja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.

Illalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti valaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja akkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot mustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi valenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa kuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja keskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon puoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien väliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa; tuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät samanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin, hiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei tarvittu peljätä kaatuvansa.

Ensistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen sanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka muutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain tarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on hyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja tunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa laadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä vähempäänkin.

Tämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin huolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen, kaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt, varsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia. Sanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin niiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella näitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan mieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:

Kerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali Grantin hyväksi.

Varmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen prinssin jälkeiseksensä.

Sanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari Napoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.

Sittekuin tälle "Valtameren sanomalehdelle" oli tarpeeksi asti mieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja korttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä esittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi sen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta (_God save the Queen_).

Nämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat iltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin toimittajissa ja heidän ystävissään. -- Fabiania ei näkynyt.

Seitsemästoista luku.

Yöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät alkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja toiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli oli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja laiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun 2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä. Matkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista oli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta, sillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei sopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat sohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä kannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi vahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä. Tässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua mieltänsä myöten.

Taivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain kaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia lintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin oikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni myötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.

Kello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se kääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä. Taivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä paikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan vaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:

Lev. 46 pyk. 29 m. P.

Pit. 42 pyk. 25 m. L.

Kurssi: 256 penink.

Laivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut kattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka melkoisesti oli estänyt sen menoa.

Kello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin samassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat komentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo aalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat syynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys aavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.

Sen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta vahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin näkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei täyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin käännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille tottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos nopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle. Merkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta. Yksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa oikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti ohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.

Tuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että Terra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei voinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet "iltahuvit" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät määrätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia näyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi kertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli laskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista koneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä, joilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan, sanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla hänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli saanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille, joka itse oli saapuvilla tänä iltana.

Kahdeksastoista luku.

Päivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi hetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat "blinck'ksi", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät ole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset jäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in Salmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin näiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.

Meillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja, oikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta siinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista, ja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.

Ei Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä kannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä laidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi, johon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän soppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten, kulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka tahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan suunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti kaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa piteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni, tehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli vahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita katsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä komentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää hyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää kuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana. Väkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova tutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät. Muutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi, pyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon harjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren liikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti keikkunut.

Ilmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut enempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta. Ainoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva parikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota potkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä, joka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.

Kello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt näkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä, jolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan pitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen tuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat epäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla tuulella.

Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon) kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.

Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina. Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati "keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin: Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa Alabaman ryöstön.

Yhdeksästoista luku.

Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä. Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia, jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä keuhkoilla.

-- Olin tupehtua salongissa, -- sanoi hän. -- Täällä olen toki puhtaassa ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen puoli-tupehduksiin.

-- Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, -- vastasin minä hänelle. -- Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.

-- Niin, -- vastasi kapteini, -- he pitävät hiilihappeen parempana. Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa sampanjassakin!

Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta kappien korkeilla seinillä.

Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista. Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: _All's well! All's well!_ (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)

Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut, heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla huoleti.

Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla, ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset tekisivät isolla torilla kaupungissaan.

Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä, käsipuuta vasten nojautuneena.

Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:

-- Se on Fabiani!

Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican meni hänen luoksensa.

-- Fabiani! -- sanoi hän.

Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:

-- Hiljaa!

Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:

-- Tuo musta nainen!

Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli maininnut.

Fabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin, mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu huntu silmillä.

-- Hullu! mielipuoli! eikö niin? -- jupisi Fabiani.

Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui itsekseen.

Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä. Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä ... ja katosi sitten kapin taa.

Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin ojennettuina.

-- Hän! -- jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: -- Mikä näön harhaus!

Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.

-- Tule Fabiani! tule -- sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä pois.

Kahdeskymmenes luku.

Corsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin morsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki samaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi: Hän, Hän!

Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt sanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli mielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo sen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta pois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista näistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme epäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry Drake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä hänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät, kun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan vihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin, luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!

Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme laskuissamme.

Laivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu etelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin pykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä siitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla omituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti vahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus jäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi yhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu, jossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka aikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet, jotka olivat asettuneet laivan raakapuille.