Chapter 4

Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta varten*.

Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.

-- Ne ovat perulaisia, herraseni, -- sanoi tohtori, -- parikunta, joka naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!

-- Ja kuka on tuo varteva mies, -- sanoin minä, -- tuo vähän pöyhkeän näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen luulisin hänen soturiksi.

-- Se on mormonilainen, -- vastasi minulle tohtori, -- eräs "vanhin", herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien mukaan.

-- Mutta, -- muistutin minä, -- onhan monivaimoisuus kielletty Europassa.

-- Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.

-- Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?

-- Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi. Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka tulee antamaan jonakuna iltana.

-- Kyllä silloin salonki on täynnä, -- sanoin minä.

-- Niin, -- vastasi Pitferge, -- jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko havainneet häntä?

Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista elämätä.

-- Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, -- löytävät aina imartelijoita, jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään, joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen, pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua. Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman puolinen konna ja Draken ihmettelijä.

Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat käsitysten sisään.

-- Kaksi äsken nainuttako? -- kysyin minä.

-- Ei, -- vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, -- kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet matkailemisensa Europassa -- perheensä suostumuksella tietenkin -- ja nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.

Yhdestoista luku.

Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan ilmoituksen ison salongin ovelle:

Lev. 51 pyk. 15 m. P.

Pit. 18 pyk. 13 m. L.

Matkaa Fastenetista 323 penink.

Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323 peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa, jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa vuorokaudessa.

Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa: "menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta. Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä, leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista ja rattaan siivistä.

Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä syytä hänen murheesensa.

Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa, minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin, elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis sitä haikeampaa.

Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin, katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen sitä mukaa kuin laiva vaarui.

Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:

-- Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö? En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!

Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:

-- Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!

-- Miten sinun on laita, Fabiani? -- kysyin minä häneltä ja otin häntä käsistä kiinni.

-- Minulla on täällä, -- sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle, -- paha, joka on minun kuolettava!

-- Pahako, -- toistin minä, -- pahako, eikä parannuksen toivoa?

-- Ei toivoa!

Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.

Kahdestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma, vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.

Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, -- olinpa sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja, tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä, niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.

Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle. Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti (kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti siirtää auringon.

-- Keskipäivä! -- sanoi kohta kapteini.

Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.

Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:

Lev. 51 pyk. 10 m. P.

Pit. 24 pyk. 13 m. L.

Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.

Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550 peninkulmaa Fastenetista.

Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon, ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.

Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä. Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen Mac-Elwinin ja minun kesken.

-- Niin, -- vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata -- nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!

Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu. Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia, kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän rakasti.

Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.

-- Mikä sen nuoren tytön nimi oli? -- kysyin minä kapteini Archibaldilta.

-- Ellen Hodges, -- vastasi hän.

-- Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.

-- Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? -- kysyin vielä kapteinilta.

-- Harry Drake.

-- Drake! -- sanoin minä, -- mutta onhan se mies täällä laivassa!

-- Hänkö täällä? -- toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja katsellen minua vasten silmiä.

-- Niin, -- vastasin minä, -- täällä laivassa.

-- Varjelkoon Jumala, -- sanoi kapteini vakaisesti, -- ettei Fabiani ja hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.

Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti vihasta, jonka hillitsin.

-- Niin, -- sanoi hän, -- onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne menee hän?

-- Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo työllä ansaita.

-- Elleni raukka! -- mumisi kapteini. -- Missä on hän tällä hetkellä?

-- Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?

-- Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? -- sanoi Corsican ja katsahti minua kasvoihin.

Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois. Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut Draken muassa tällä matkalla.

-- Jospa totta puhuisitte, herraseni, -- vastasi kapteini Corsican, -- sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka kelvoton hyvänsä.

Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan sitoutui silmällä pitämään.

Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun ilveilijä T... istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos, kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.

Kolmastoista luku.

Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi, jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan, kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen suuntaan.

Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.

-- Herraseni, -- vastasi hän varsin vakaisesti, -- meidän tulee kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään, höyry on ihmisen kädessä!

Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.

Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna. Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.

Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä. Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.

Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella. Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.

Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään. Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina. Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä, sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.

Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla, "Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.

Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan liehtoa saarnaajan tulta.

Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja loi silmänsä seurakunnan ylitse.

"Alussa", -- sanoi hän, -- "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja seitsemäntenä hän lepäsi".

Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.

Neljästoista luku.

Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista.

Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:

Lev. 50 pyk. 8 m. P.

Pit. 30 pyk. 44 m. L.

Kurssi: 255 penink.

Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa, Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit, mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu, noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania, joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

-- Minä näen, -- sanoi tohtori Pitferge, -- ettei kapteini paljon usko kertomuksiani?

-- Paljon?... Kenties on kovin paljon sanottu! -- vastasi Corsican.

-- Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, -- kysyi tohtori vähän vakaisemmalla äänellä, -- jos näyttäisin teille toteen, että täällä laivassa öillä kummittelee?

-- Kummittelee! -- sanoi kapteini. -- Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin? Ja te uskotte sen?

-- Minä uskon, -- vastasi Pitferge, -- minä uskon mitä uskottavat ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään tiedetä.

-- Pyhä Dunstan! -- huudahti kapteini Corsican -- siitäpä tahdomme yhdessä ottaa selvän.

-- Tänä yönäkö? -- kysyi Pitferge.

-- Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, -- lisäsi kapteini, kääntyen minuun päin, -- tulettehan kanssamme.

-- Ei, -- sanoin minä, -- minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta. Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.

-- Minä en puhu leikkiä, -- vastasi kiinteäpäinen Pitferge.

-- Saadanpa nähdä, tohtori! -- sanoin minä. -- Uskotteko todellakin, että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?

-- Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, -- vastasi tohtori, -- ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.

-- Lääkäri! -- virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.

-- Olkaa huoleti, kapteini, -- vastasi tohtori, ystävällisesti naurahdellen, -- minä en tee virkani töitä matkoilla!

Viidestoista luku.

Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä, vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.