Chapter 3

Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.

Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni. Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi, keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä vantin napista.

Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa. Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.

Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas. Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.

Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti polvilleen ja katsoi minuun.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hän. -- Kaaren suuruus, missä Great Easternin kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.

-- Niinkö tosiaankin! -- sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.

-- Aivan varmaan! -- vakuutti tohtori. -- Laivan vaaruessa seinäin nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa kuhunkin kikkeröintiin.

-- Niin siis, -- vastasin minä, -- koska Great Eastern niin äkkiä palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.

-- Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! -- vastasi Dean Pitferge lystillisesti, -- sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.

Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen, hän kun olis saattanut päänsä halkaista.

-- Oh, ei siinä kaikki! -- vastasi hän, -- ennen pitkää meille joku onnettomuus tapahtuu.

-- Meillekö?

-- Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille matkustajille.

-- Jos puhutte toden takaa, -- kysyin minä, -- niin miksi olette tulleet tähän laivaan?

-- Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, -- vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.

-- Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?

-- Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli -- uteliaisuudesta.

-- Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.

-- En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.

Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen etemmäksi pakinoissansa.

-- Tohtori, -- sanoin minä, -- en tiedä, mille tositapauksille te perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä, että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.

-- Ei tee mitään, -- vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu, käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa, mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen tähden että sen teki.

-- Ahah, tohtori, -- jatkoin minä, -- olisitteko materialisti?

-- Miksi niin kysytte?

-- Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.

-- Puhukaa vain piloja, herra, -- vastasi tohtori, -- mutta antakaa minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.

-- Mutta saattaako siitä päättää...

-- Odottakaa! -- jatkoi tohtori. -- Yksi Great Easternin kapteineista on jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.

-- No niin, -- sanoin minä, -- meidän täytyy surkutella sen taitavan miehen kuolemaa; siinä on kaikki.

-- Sitte vielä, -- jatkoi Dean Pitferge, huolimatta heikko-uskoisuudestani, -- kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta. Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.

-- No, -- sain minä ilkullisesti virkaneeksi, -- sepä jotakin oli.

-- Kerrotaanpa niinikään, -- jatkoi tohtori, -- että höyrykattiloita sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni höyrykattilaan.

-- Hyvä! -- huudahdin minä. -- Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte sen, tohtori?

-- Uskon kyllä, -- vastasi tohtori, -- minä uskon täyttä totta, että matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.

-- Mutta onhan Great Eastern vankka alus, -- vastasin minä, -- ja niin luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja vastaan.

-- Niin onkin, se on varma, -- jatkoi tohtori, -- mutta antakaa sen kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja New-Yorkin välillä?

-- En, tohtori.

-- Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon, olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita. Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset, katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi; huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi, kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle, joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa. Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota. Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä. Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta, huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista. Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.

Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra, missä olemme kahdeksan päivän perästä!

Yhdeksäs luku.

Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla, saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.

Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene. Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä, terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa tuntematonta".

Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä rannikosta ajelevaa jäännöstä.

Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin. Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti taivuttiin.

Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin, sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla. Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita rustirautoja.

Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla, mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.

Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin. Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.

Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän tuhoittuneen aluksen vieressä.

Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä? Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.

Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.

Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa, joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla. Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta. Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.

Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.

Kymmenes luku.

Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa, hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin. Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, -- kun matkustaa.

Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä, näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen, jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.

Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla. Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata. Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X ... pyytää kaunista miss Z ..., jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z ...? En tahdo toki tietääkään.

Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.

-- Oletteko toipuneet loukkauksestanne? -- kysyin minä häneltä.

-- Täydellisesti, -- vastasi hän. -- Mutta ei käy hyvästi!

-- Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?

-- Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret, ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.

-- Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?

-- En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä, jonka sattumus on saattanut tänne laivaan -- minun huvikseni.

-- Omatapaisia henkilöitä! -- virkahdin minä, katsahtaen matkustajain puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä ihmiset yhdenlaisia!

-- Oih! -- vastasi tohtori, -- kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista, Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!

-- En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, -- vastasin minä tohtorille naurahtaen, -- mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen, pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?

-- Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.

-- Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä vajonneen?

-- Hän laskee nyt jotakin lukua, -- sanoi tohtori, -- Hän miettii alinomaa.

-- Jotakin tehtävääkö?

-- Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas, ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2 dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/4 dollaria.

-- Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?

-- Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.

Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.

-- Nuo, -- sanoi hän, -- ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee, ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400 tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies, hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti kultapaakkuja. Hän...

-- On kai mahtava mies, -- ennätin sanoa.

-- On kyllä, -- vastasi tohtori, -- hänen varansa arvataan miljoonia.

-- Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas kuin neekeri kelloa?

-- Sekö, -- vastasi tohtori, -- se on se mainio Cokburn Rochesterista, maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki, jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin, ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille, kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä, jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on sanova teille...

Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään kanssa siitä taisteluun.

Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan liikutusvoiman -- lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen -- kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas, eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.