Chapter 10

Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa, syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua, sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena. Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät vielä olleet sulamaan saaneet.

-- Ja menkäämme nyt keskelle putousta! -- sanoi tohtori.

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".

Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä, ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo. Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta. Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.

Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan, jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita, ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa, sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan, muodostaa loistoisan vesikaaren.

Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.

Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:

-- Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.

-- Vai niin? Tosiaanko?

-- Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa. Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia, jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.

Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan rannalle.

Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla, vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina, huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan kyllästyneet tähän näytelmään.

Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.

Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla? Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle, aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan. Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.

Kahdeksasneljättä luku.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä. Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä, päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla. Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta putouksesta.

Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin: ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä paikalla ei ole kovin ankara.

Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden meterin jalkaimme alla.

Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen. Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi häntä tällä ilmassa kävelyllä.

-- Kenties hän oli herkkusuu -- sanoi tohtori -- sillä Blondin valmisti erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.

Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854), Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832) y. m.

-- Ja nyt menemme putousten alapuolelle -- sanoi tohtori, aamuisen otettuamme.

Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen, jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä. Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen kivimuurilla sulkenut.

Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja hämmästyksen huuto:

-- Kapteini Corsican!

Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.

-- Tekö täällä! -- huudahti hän. -- Olipa lysti jälleen nähdä teidät.

-- Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? -- kysyin minä likistäen Corsicanin käsiä.

-- Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen jälleen.

-- Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.

-- Niagara -- vastasi Corsican -- on englantilaisten ja amerikalaisten kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella hoitaa ystävätär-raukkaamme.

-- Onko Elleni tuntenut Fabianin? -- kysyin minä.

-- Ei, ei vielä -- vastasi kapteini. -- Muistattehan että, juuri samassa kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa, joko menneessä tahi tulevassa ajassa.

-- Oi ystäväni! -- huudahdin minä -- me tahdomme pelastaa hänen, mutta missä on Fabiani ja kihlattunsa?

-- Katsokaa tuonne -- vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran rantaan päin.

Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä "Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.

Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen. Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se onkin.

Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme "Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.

Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge pidätti meitä.

Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta. Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua, mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:

-- Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen minä?

Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen, äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.

-- Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.

Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas. Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta tohtori astui väliin ja sanoi:

-- Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.

Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen. Hän tuli luoksemme ja sanoi:

-- Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?

Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.

Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12 aikana lähdimme Clifton-Housesta.

Yhdeksäsneljättä luku.

Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä tarkoin silmin.

-- Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? -- sanoin minä hänelle.

-- Onpa niinkin -- vastasi hän -- ajatelkaapa, mikä koneellinen voima tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää tuonlaisella putouksella!

En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.

Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello 1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15. Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa tunneissa New-Yorkiin.

Seuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän tohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua sanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin ystävästä eroavani.

Huhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä, menin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti odottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja täpötäynnä. Minä astuin alukseen.

Samassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun tarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori Pitferge.

-- Te palaatte Europaan? -- huudahdin minä.

-- Niin, ystäväni.

-- Great Easternissako?

-- Tottapa niin -- vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen ajatellut asiata -- ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on Great Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.

Kello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue ravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman, Niagara-Falls-kauppalasta lähteneen. "Ellen on vironnut, hän on täydellä toimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan." Näin kirjoitti kapteini Corsican.

Minä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.

-- Vastaa hänestä -- mumisi matkakumppalini. -- Minäkin vastaan hänestä, mutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista, tekisi sangen väärin.

Kahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä Parisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi tohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti "haaksirikkoa".

* * * * *

Nyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä liikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni Elleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi unelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni. Ihanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori sanokoon mitä tahtoo.

Kahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä omatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä vapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:

"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme kärsineet haaksirikon". Kirje päättyi näillä sanoilla: "En milloinkaan ole voinut paremmin kuin nyt".

Uskollinen ystävänne

Dean Pitferge."

End of Project Gutenberg's Veden päällä liikkuva kaupunki, by Jules Verne