Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

VEDEN PÄÄLLÄ LIIKKUVA KAUPUNKI.

Kirjoittanut Jules Verne.

(Suomennos.)

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1876.

Ensimäinen luku.

Maaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti muutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni siinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli tässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus oli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain syrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota Cooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin todella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva, se on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta irroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan mannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden päällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole milläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen välinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä, joka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja. Mutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat näin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin. Kun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen maailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole kummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia inhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.

Erottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen ravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle lähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa, saada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.

Seuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville laivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle rantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille veneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin Birkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.

Sinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty Great Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli täpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon Viktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle, seuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.

Tuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin pitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin upseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni, kapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta erehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta lähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli Mac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä sitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet, näytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden rasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla aikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän yhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.

Great Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea ylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa; sitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran ensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa luullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin meihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta höyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus nähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin. Kolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen viereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin luukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat kuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen ensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen kupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit tääverteillensä.

[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.

Höyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin oikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin juurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen vesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä oli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.

Työmiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt niitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja selkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata rakennusta tarkkaileva turisti.

Syrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka niiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin katsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat raudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät lujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo punainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden rataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat -- nämä kaikki yhteensä tekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin salatemppuista voimaa.

Millä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut pieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen läjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa rataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden rattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa poikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka vaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa.

Höyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille rihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä höyrylaivan kannelle.

Toinen luku.

Kansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun annettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani. Lukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria, käsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin, toisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten, toisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että on mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla suunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn voimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja pitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli joku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin, nikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy selittäminen.

Matkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia. Päällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle avulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.

-- Ystäväni, -- sanoin minä, -- Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä valmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme lähtemään Liverpoolista?

Siinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun yksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa ja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa kaupungissa.

Musta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin kaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä norosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa ilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä Londonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita kesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä näkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla täytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka olivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.

[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin kaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.

Täällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen osat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä kuului kova ja pahalta tuntuva jyske.

Pikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja tulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat erään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut nimekseen "tupakinpolttohuone" ja olikin todellinen tupakkila tässä veden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla valaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla laudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka oli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa vasten.

Käännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään sumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin kahden hektometerin[1] päässä.

[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.

Minä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja seinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja lätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois ranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen tavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden kahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon kivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa. Astuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään "pienoisen hotellin" vasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä penkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin höyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun välillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä asettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen tarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä näyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.

Mutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia tässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla selitettävä.

Noin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen meren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita onnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia käyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu alus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain epäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea sähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet -- joka osaksi tuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen ulottumattomat -- alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se yksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria metallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se yksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa ulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin ajaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia. Otettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu niistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan laitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin ilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä mereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.

Köysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great Eastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden maailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden miljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä Atlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi varustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt paikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi laajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia, sekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän suunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.

Great Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin kuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa, Liverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten viidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen frankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa kuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.

Ensi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten kuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän puoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli silmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka silmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän vain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli jalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän mukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry pöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin sylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä ja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja taljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä ainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great Easternin.

Viisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki melkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät voineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26 päiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia työhön kuuluvia kaluja.

Mutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen sivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat katosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat lyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut siveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla ruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli yli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti konehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla ympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden pitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien hurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla, siipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa pieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat aivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.

Kello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se oli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja hissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne saada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin taljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä arvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu. Täytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin kuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.

Illalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt enää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus oli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä ruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut höyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä. Tämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet tarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin voitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana päivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään. Maaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan esimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen mesaanikahvelissa.

Kolmas luku.

Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse. Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.

Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.

Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini, yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia, joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen, niinikään franskalainen.

Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä, katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä; käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita, joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.

Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli W.... Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen, kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen amirali -- uros yli kaiken ylistyksen -- joka aina tappelun alussa huusi väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän tapani olevan lentää ilmaan!"

Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa, ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat laivan pohjalta ylös.

Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä sata valkeata hoidettavana.

Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin, korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee, niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa passaria asetettu matkustajia varten.

Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.

-- Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä -- sanoin minä luutnantti H ... lle.

-- Me odotamme vain matkustajiamme -- vastasi maanmieheni.

-- Onko niitä monta?

-- Kaksi tahi kolmetoista sataa.

Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.

Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin, kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia, perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi tahi kolme franskalaista.

Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset zuavit.

Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle, oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.

Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja, kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista. Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.

Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti likistin.

-- Sinäkö, Fabiani -- sain minä huudahtamaan -- sinäkö täällä?

-- Minä itse, rakas ystävä.

-- Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia päiviä tätä ennen rantalautan luona?

Kylläpä uskonkin, -- vastasi Fabiani, -- mutta minä en nähnyt sinua.

-- Ja sinäkin tulet Amerikaan?

-- Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?

-- Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great Easternin tähän huvimatkaan.