Part 4

Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista kiertokulkua... Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet ja menneet murheet!

Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:

-- Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.

Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.

Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:

-- Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa lasia kaatamatta!

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.

Asessori oli aivan ymmällä?

-- Mitä helv... Ymmärrätkö sinä tätä?

-- En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. -- Mutta eiköhän ole parasta, että mekin jo menemme levolle?

He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:

-- Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella...

Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen..."

Ja aamulla hän matkusti.

3.

24. VI.

Tohtori on tänään omissa maailmoissaan.

Ihmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he viihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa. Onko se onneksi vai onnettomuudeksiko? -- --

Nyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon kultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä... Rannan ruohikossa ovat sorsaparvet leikkimässä -- kevytmieliset urokset huvittelevat sälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. -- Valkeat matkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä. Tänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet. Papinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset kirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti tyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.

Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella... Köln... Rudesheim... rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia...

Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti pitkän esitelmän Rooman termeistä.

Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan...

Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.

Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla: sinistä, vihreää, kultaa...

Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.

-- Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme piloillaan.

Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten hartautta ei saa häiritä.

-- -- Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat sukatkin.

KUUDES KÄSKY

Tänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa, tuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen hiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman näköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä, selvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli muuttanut pääkaupunkiin -- eläke-ikään päästyään -- ja kävi joka aamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus poisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias ojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.

Kuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi. Meistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä miestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää karttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti niinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku oppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli tämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha nuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan oli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin, hämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.

Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä tavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja me pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän ammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi rinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.

Maisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin vastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.

Päivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan juhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli peilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin selän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla tavalla.

Mutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja vääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi vähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi seisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset unohtuivat ja keskustelut saivat katketa.

-- Vääränen, Antti Arvo.

-- Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.

Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi Antin suusta.

-- Isän ammatti?

Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti tuolinnojaa.

Maisteri nosti päänsä papereistaan:

-- Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?

Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan. Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:

-- En tiedä...

Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:

-- Etkö sinä tiedä sitäkään?

Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja soinnuttomalla äänellä:

-- Minulla ei ole isää ollutkaan!

Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi tuijottaa kirjaansa.

-- -- -- Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni, vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja sydämellisesti kuvia katsellessaan.

Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin minulle:

-- Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona oli: Kuudes käsky.

KAHDEN PUOLEN AITAA

Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento -- Sulo Armas ja minä.

Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa -- siinä suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! -- ja ruokalajien valitseminen kesti niin ollen kauan.

Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää, sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta, valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin juhlamenoihin.

-- Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan suositella...

Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu, sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla korostuksella:

-- Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen arvostelemaan ruokaa...

Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa -- sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan pöytäseuran vastaväitteet. --

Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.

-- Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.

Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä pitkää tukkaansa.

Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:

-- Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!

-- Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. -- Eiväthän nämä tosin ole sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!

-- Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan ällistyneenä ja vähän vihaisena.

-- Eivät?

-- Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää, minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?

-- Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.

-- Mitä? Kuinka sinä kehtaat?... Kaikkia...

Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi hirmuisesti... seuraa oli häväisty -- ikäänkuin heidän tapanaan olisi syöttää vierailleen sillinhäntiä -- --. Turhaan koetti herra Andersson selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi odottaa lautasten lentävän ilmaan.

Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:

-- Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?

Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:

-- Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden... joiden... nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus -- ei niin hiiskahdustakaan. Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa pyörimään.

Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään. Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin, sillä se oli tuorein.

Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan kiltisti:

-- Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?

Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa kertomustaan.

Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.

-- Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.

Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:

-- Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.

Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat itsepintaisesti.

-- Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja teki? kysyi ystäväni.

-- Kuka?

-- No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.

-- En tiedä.

-- Hän rakastui vaimooni.

Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.

-- Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.

Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin teeskentelemättä:

-- Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä, jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.

-- Niin... niin... roskaa, toistivat herrat mörähdellen.

Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:

-- Nyt sinä puhuit järkeä.

Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.

Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää tarinaansa:

-- Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.

Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa kuului herra Anderssonin iloinen ääni:

-- Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää...

-- Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.

-- Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.

Mutta ystäväni jatkoi:

-- Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän, nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan, mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat kuluneet.

-- Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani lautasliinan pöydän alle.

-- Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. -- Kun muutimme kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen -- kadulla, kahviloissa... Eilen lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle... Ja huomiseksi olen kutsunut miehen puheilleni.

Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista. Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista, joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.

-- Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. -- Olisiko minun ammuttava...

-- Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.

-- Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän nilkuttaisi: Vento... Vento... Vento...

Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken rouvan kanssa.

-- Sellaista on elämä, sanoi Andersson.

Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka olisi uskollinen -- --. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden leninkinsä.

Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:

-- Kyllä se sittenkin on parasta!

Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.

Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni, mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.

Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.

End of Project Gutenberg's Väsynyt ja muita kertomuksia, by Erkki Kivijärvi