Part 3

-- Kirjoittiko hän sinulle?

Näytin hänelle kirjelipun.

-- Minä sain myöskin kirjeen, alotti Björklöf hitaasti. -- Siinä oli muuan puolalainen nimi ja osote. Minun piti mennä sinne sanomaan, ettei Telma Auteretta enää ollut; se oli viimeinen ystävyyden palvelus, jota hän minulta pyysi. Menin sinne tänä aamuna. Nimi oli erään tykistöupseerin. Sotilaspalvelija ilmotti herransa vielä olevan vuoteessa. Sanoin asiani välttämättömäksi ja jäin odottamaan salin tapaiseen työhuoneeseen. Keskellä oli katettu ruokapöytä, nähtävästi oli siinä edellisenä iltana kaksi ihmistä aterioinut. Pöydällä oli kimppu tummanpunaisia ruusuja; liinassa olivat Telma Autereen tyttönimen alkukirjaimet. Palvelija tuli ohjaamaan minua makuuhuoneeseen. Sängyssä makasi hienopiirteinen, kalpea mies. Hänen silmänsä paloivat, ja heti kun tulin sisään sanoi hän ranskaksi: "Pelkään, herra Björklöf, että aavistan asianne. Onko se nyt tapahtunut?" En saanut sanaakaan suustani, nyökäytin vain päätäni. Mies vääntelihe tuskissaan, nousi istualleen, kädet liikkuivat kuin kouristuksessa pitkin peitettä. Sitten tarttui hän jalkapäässä makaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun. Koira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen. -- Usko minua, se ei tuntunut teatterilta, se oli kauheata. -- Kun menin, näin hänen kirjoituspöydällään Telma Autereen kuvan, sen vieressä oli muutamia kuivuneita kukkia...

-- Tiesitkö sinä mitään tuosta upseerista?

-- En, vastasi Björklöf. -- Aavistin, että Telma rakasti, mutta en koskaan tahtonut kysyä häneltä, ketä. Kerran sanoi hän minulle, ettei hän koskaan voisi tulla onnelliseksi, sillä se mies, jota hän rakasti, oli yhtä onneton kuin hän itsekin. Muuta emme koskaan siitä puhuneet. Enkä usko kenenkään tienneen koko asiasta mitään.

Hetken perästä virkkoi Birger Björklöf:

-- Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa... Lähetin sinne ruusuja tänään ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen...

* * * * *

Telma Auer oli seisonut päivänpaisteessa kimmeltävän meren rannalla. Vaahto oli hohtanut ja välkkynyt, mutta kun hän oli ottanut sitä käteensä, oli se haihtunut muutamaksi köyhäksi vedenpisaraksi. Ja uusi pettymys oli ollut entisiä katkerampi. Eikä hän enää ollut jaksanut ajatella huomisen päivän ääretöntä ikävää, vaan oli astunut sen suuren hiljaisuuden viileään rauhaan...

SYNTYMÄPÄIVÄ

1.

Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin: korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo muutamia hopeisia haivenia.

Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä mikään... mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät kahdeksaankymmeneen... Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin sitä kuolla kupsahtaa...

Mutta eipähän tuolle mitään mahda!

Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni ruokasaliin.

Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.

Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa. Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.

-- Keneltä? kysyi rouva.

-- Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.

Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan olevan miehensä kirjoituspöydällä.

Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. -- --

Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät. Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.

Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan -- viime aikoina sitä oli tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä... Hän olikin alkanut lihoa aivan pelottavasti --!

-- -- Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon lautasliinan ja nousi pöydästä.

-- Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin vieressä olevaan työhuoneeseensa. -- Hävytön naiselukka!

Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa vasten ja alkoi miettiä.

Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin kanssa... puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa... Mutta sitten takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.

Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m. oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri, mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi: olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen, entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle... joka sen kautta säilyi kautta aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen... Mutta juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen vaimonsa tullut sisään:

-- Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on muka yksityistä asiaa...

Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan "yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut lyhyesti: -- Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä, joustavia askeleita... Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen, solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.

-- Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut paikaltaan.

Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.

Nainen oli naurahtanut kevyesti:

-- Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen rientänyt sinua tapaamaan...

Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.

Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen; hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa... Ja nyt --!

Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:

-- Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.

Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.

-- Kaksi sataa, kolme... -- Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa... sinä vihaat häntä...

Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta nainen oli jatkanut: -- Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit mennä minun kanssani naimisiin... Etkö muista?

Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:

-- Millä voitte nuo väitteenne todistaa?

Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:

-- Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, hän voi todistaa...

Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:

-- Kuinka paljon Te vaaditte?

Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:

-- Tuhat markkaa.

Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.

-- Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.

Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.

* * * * *

Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua. Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha... Mutta kuta tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille kiitollista kunnioitusta.

Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan...

Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin, luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.

2.

Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.

-- Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä Yorkshire-kasvojaan. -- Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda...

Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta poissaolevalle emännälle -- uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja rohkaisevalle työtoverille... Se oli runollisen lennokas ja monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään kukkaistervehdystä.

Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".

Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti. Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan -- --.

Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja odotti... Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin kiehtovan käärmemäinen... Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja kirjava kukkaissato.

Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista tyydytystä, pientä iloakin... Ja aivan välinpitämättömänä oli hän kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.

Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat. Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen reessään oli siis tilaa... Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.

Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota pitkään ja intohimoisesti...

Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän. Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas onnentunne hänen rintansa -- hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut yli kimmeltävimpienkin toiveitten!

LYÖNTIEN LOMISSA

Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.

Likainen, ikävä piha -- puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.

Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla, kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös. Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.

Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat -- ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on, jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski -- --? Vähitellen tulen aivan vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.

Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan. Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap...

Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos, kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.

Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen. Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen. Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin aamiaiselle.

Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.

Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin -- se on toisessa kerroksessa valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä, että pöly tunkeutuu sieramiini.

Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan verettömine huulineen.

-- -- -- Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.

-- Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii hihallaan hikisiä kasvojaan.

Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.

-- Niin, sanoo, nainen, se lapsi...

-- Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!

-- Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.

Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut paukuttamistaan.

-- No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa. Hoi, hevoset, siivolla senkin...

Mies päästää ohjasten perät pyörästä.

-- Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti, niin... että... nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa...

Mies on raivoissaan:

-- Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka koskaan tinkinyt, häh?

Taaskin nainen -- nyt aivan tyynesti ja varmasti:

-- Lapsi kuoli viime yönä.

-- No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle istuimelleen.

-- Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen työhönsä.

Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.

-- Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!

Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.

Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:

-- Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!

Ja toinen vastaa vakuuttavasti:

-- Hyvä se on!

-- -- Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.

VUOKSELLA

1.

20. VI.

Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.

Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.

Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta; päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose...

Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet soivat hopeatiukuina...

Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:

-- Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.

Herra jumala! Setä --! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa. Millä riemulla niitä raahasimme!

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat... huomaamattaan.

Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut uskoa!

Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle. Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan. Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus ruumistuneena.

Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.

Niin, niin, me vanhenemme... ja käymme naurettaviksi...

Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia tanssin säveleitä.

Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean petäjän välillä.

2.

21. VI.

Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.

Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani, tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran tuollainen mahdollisuus -- ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei ole liian vaativainen.

Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön, jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi. Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin -- hän on aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.

Sitten kului monta vuotta.

Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.

Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme; se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.

Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.

Ja nyt alkaa romaani!

Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat...

Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa -- mutta nyt tulivat hänen huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei... niin miksei? Rouvan pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.

Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka olivat karanneet ryytimaahan -- luvattomille teille. -- --