Part 2
Telma Auer kilahuttelee sateenvarjonsa päätä katukäytävään. Vähän ajan perästä sanoo hän aivan äkkiä:
-- Minusta on kaikkein traagillisinta se, ettei näe elämällään olevan minkäänlaista tarkotusta ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan sammumattoman elontunteen. Elää ja olla vain päivästä toiseen, voimatta selittää itselleenkään, miksi viitsii jatkaa... ja toiselta puolen tuli veressä, joka huutaa: elä, elä!
-- Luulin aina, että Te, jos kukaan, osasitte elää...
Telma Auer naurahtaa pilkallisesti:
-- Luulitte, että katetulta pöydältä osasin ajaa lautaselleni. Eikö niin?
-- Miksei niinkin, jos niin tahdotte!
Nyt muuttuu hän vakavaksi.
-- Niin luulevat kaikki, mutta uskokaa minua: he erehtyvät. Siihen katettuun pöytään en vielä koskaan ole päässyt.
Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä; mutta hän jatkaa kiihkeästi:
-- Minusta tuntuu aina, että elämän pitäisi olla niin äärettömän rikasta ja monisäikeistä, suurta, kaunista juhlaa... ja kuitenkin jää oma elämäni aina yhtä arkipäiväisen harmaaksi...
-- Ja kuitenkin...
-- Mitä?
-- Ihmiset tietävät...
-- Ihmiset eivät tiedä mitään; he vain luulevat tietävänsä!
Telma Auer on pysähtynyt aivan samalla tavalla kuin silloin Lahtisen kanssa kävellessään Hietalahden torilla. Kun me taaskin lähdemme liikkeelle, sanoo hän verkalleen:
-- Alistumisen oppi on niin lohdutonta... Viisaathan neuvovat, että elämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla...
Olemme vähitellen painuneet Kruununhaan hiljaisimmille kaduille. Ei näy ihmisiä juuri nimeksikään, rattaitten räminä ja päivän hyörinän monet äänet kuuluvat vain etäisenä kaikuna.
-- Kerran olen yrittänyt lopettaa itseni, kertoo Telma Auer. -- Mutta lääkäri sai minut virkoamaan ennenkuin myrkky oli tehnyt tehtävänsä. Ette voi kuvitella, miten kauhealta tuntui jälleen herätä elämään, kun jo oli luullut siitä pääsevänsä.
Hetken perästä hän jatkaa:
-- Niin pitkälle taaksepäin kuin jaksan muistaa on kaikki tuntunut minusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä minä oikein tiennyt, mitä ikävöin. Jotain suurta ja tuntematonta, jota ei koskaan tullut... eikä luultavasti koskaan tule. -- Jos minulla olisi lapsi, kenties silloin olisi toisin...
Yksinäinen kulkija tulee vastaamme. Muutaman hetken vaiti oltuaan, sanoo Telma Auer:
-- Ihmiset luulevat meidän avioliittoamme onnettomaksi. Eikö niin? Ja kuitenkin uskon, ettei Aarne sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen kuin minun kanssani. Emme koskaan ole riidelleet...
-- Mutta, keskeytän minä, eiköhän onneen sentään sisälly jotain muutakin.
-- En usko. Mitä muuta siihen sisältyisi? Aikuisten ihmisten onni on siinä, että he voivat sietää toisiaan. Mitä muuta se olisi? Eihän kahden ihmisen jokapäiväinen yhdyselämäkään voi muuttaa sitä tosiasiaa, että he aina pysyvät vieraina toisilleen.
-- Mutta miehenne rakastaa Teitä.
-- Hm... Mitä se todistaa ja mitä se merkitsee?
Alkaa vihmoa vettä.
Rouva Auer pysähtyy muutaman paraatikäytävän eteen.
-- Tässä asuu äitini, ja nyt minä aion jättää Teidät sateeseen. -- Antakaa nyt anteeksi että näin kauan olen ikävystyttänyt Teitä. Näkemiin!
Hän hymähtää kevyesti, nyökähyttää päätään ja menee sisään.
5.
Toukokuu lähenee loppuaan.
Ilta on lämmin; taivas sinipunerva, ilmassa määrittelemätöntä kaihoa.
Sellaisina iltoina huomaa yksinäisyytensä selvemmin kuin muulloin. Ihmiset kulkevat parittain kaduilla ja puistoissa, hiipivät toisiaan lähemmä...
Iltakävelylläni olen joutunut Kaivopuiston kevätvihreille kujanteille. Penkeillä on paljon istujia, nuorta väkeä; ilmassa kajahtelee naurua. Kahden syrjäisen käytävän risteyksessä näyttelevät nuori mies ja lyhythameinen koulutyttö hellää kohtausta. He eivät ole huomanneet yksinäistä kulkijaa... Frühlings Erwachen...
Ajatukset lentelevät ristiin rastiin eivätkä tahdo löytää tukikohtaa, lentelevät levottomina tulikärpäsinä. -- --
Eräänä päivänä tutustuin muutamassa seurassa kamreeri Aarne Autereeseen. Hän on hyväntahtoinen ja herkkä suuri lapsi, helposti innostuva ja luultavasti vähästä masentuva. Kenties osasi tuo valkokätinen pankkiherra ihan oikeaan, kun hän sanoi, että hänessä on aivan liiaksi hienotunteisuutta ja liian vähän kunnianhimoa; sellaiset ihmiset jäävät aina tien oheen. En ymmärrä, miksi hän juuri nyt muistuu mieleeni... Tulin siihen käsitykseen, että elämä on toistaiseksi pidellyt häntä verrattain hellävaroen; ei hän ainakaan vielä ole saavuttanut sitä pettymysten pitkääperjantaita, jona aurinko pimenee ja temppelin esivaate repeää kahtia. Hän oli huolettoman iloinen ja jutteli lapsellisen avomielisesti. Hän kertoi kesälomansa -- ensimäisen viiteen vuoteen piakkoin alkavan ja sanoi vuokranneensa pienen mökin länsisaaristosta, arveli suolantuoksuisen meri-ilman virkistävän vaimoansakin. --
Kamreeri Autereesta siirtyvät ajatukseni Birger Björklöfiin. Hän seurustelee nykyisin paljon Telma Autereen kanssa; tuon tuostakin olen nähnyt heidät yhdessä, pari kertaa ravintolassakin. Eivätköhän ihmiset jo ala puhua heistäkin? Sanoihan Telma-rouva, että heistä on tullut hyvät ystävät... Mutta vielä joku viikko takaperin puhui Birger Björklöf rouva Autereesta aivan kuin jostakin tarjoilijattaresta: pirteä elukka, joka osaa ärsyttää miehiä... verrattain harvinainen kukka meikäläisessä maaperässä. Jotakin siihen tapaan. Olisikohan hän nyt muuttanut mieltään? -- Muuten sanovat toverit Björklöfin koko lailla "muuttuneen edukseen"; herännyt työn-tarmo on luonut mieheen vakavuutta ja elämän halua. -- Björklöf kertoi, viimein tavatessamme, Aarne Autereen olevan hyvin naivin ja mustasukkaisen.
-- Olisihan miehen jo pitänyt huomata, ettei kannata...
-- Mutta Auer rakastaa vaimoaan.
Björklöf naurahti:
-- Eihän hän nyt enää ole koulupoika. Luulisi toki elämän jo karistaneen hänestä penikkataudin... Täytyyhän hänen huomata, ettei rouvansa pidä vihkisormusta minään velvottavana siteenä.
Miten sanoikaan tohtori Kataja Telma Autereesta:
-- Hän on vamppyyri!
Ja äänensävy todisti, että hän tunsi sanelevansa yhteiskunnan tuomion. --
Muistan äkkiä, että kamreeri Auer pyysi minua käymään talossa. Todellakin! Ja minusta tuntui niinkuin hän olisi sitä toivonut; hänen katseensa oli niin avuttoman rukoileva.
-- Varmaankin tulisi vaimonikin siitä iloiseksi, sanoi hän.
Päätän itsekseni jonakin lähipäivänä mennä sinne.
Kun pimenevässä illassa astelen kotiani kohti, mietin Telma Autereen alituista ikävää; tällaisena iltana sen niin hyvin ymmärtää.
Suuri hiljaisuus, lempeän lämmin kevään yö, taivaalla muutama vaalea tähti ja kapea, kalpea kuun sirppi...
6.
Arne Auer tuli itse aukaisemaan. Hänellä oli punaiset kasvot, vähän pöhöttyneet, ja hänen hiukan sammalteleva tervehdyksensä oli ylenpalttisen ystävällinen.
Ruokasalin ovi oli auki; liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi ja kylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha tummanpuhuva herrasmies. Auer esitteli:
-- Virkatoverini, prokuristi Pohjanen.
Nähtävästi hävetti herroja jonkun verran, ja isäntä kiiruhti selittämään:
-- Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa... ei ollut ketään kotona, itse haettiin tavarat pöytään...
Hän täytti lasit, kaikki kolme kilistimme ja Auer esitti veljenmaljan.
Prokuristi Pohjanen löi Aarne Auteretta olalle:
-- Katsohan, tällaista se on nuorenmiehen-elämä! Ha-haa... Kyllähän sinäkin poloinen olet tainnut saada naimistasi katua. Mutta ei itketä --!
Aarne ei vastannut sanaakaan, täytti lasit ja ehdotti sitten Pohjasen maljan.
-- Pohjaan, vaati prokuristi. -- Me kaksi ymmärrämme toisemme...
Kun oli syöty, siirryttiin saliin tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia juttuja, ja Aarne toi pöytään punssia.
Pohjanen kaatoi alinomaa punssia takilleen, karisteli tuhkaa lattialle, ja hänen juttunsa olivat ijänikuisia. Vähän ajan perästä tuli hän pahoinvoivaksi ja meni kotiinsa. En malttanut olla Aarnelle huomauttamatta, että Pohjanen mielestäni oli vähemmän sympaattinen henkilö.
Mutta Aarne Auer sanoi:
-- Paremman puutteessa menee hänkin mukiin. Täytyyhän minullakin olla joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi...
Hänen äänensä oli synkkä.
-- Missä rouvasi on?
-- En tiedä. Eihän hän koskaan ole kotona... niin, tarkotan, että hän on niin paljon ulkona. Seuraelämä ei taaskaan minua ollenkaan huvita, ei ainakaan sellainen, josta Telma pitää...
Aarne Auer tyhjensi lasin toisensa perästä. Iltapäiväauringon säteet leikkivät uunin vihreällä kaakelipinnalla, reunustan kupariset kynttiläjalat liekehtivät, ja valokuvat kiilsivät niin ettei voinut erottaa, kenen kuvia ne olivat.
Aarne otti kukan pöydän maljakosta ja hypisteli sitä sormissaan. Hetken perästä hän sanoi verkalleen: -- Yksinäisyys on sentään kaikesta raskainta... sen alle voi aivan luhistua...
Syntyi hetken painostava äänettömyys. Ruokasalista kuului seinäkellon yksitoikkoinen tikitys. Aarne piteli päätään molemmilla käsillä.
Jonkun ajan perästä minä sanoin:
-- Eiköhän olisi onnellisinta, että sovinnossa eroaisitte?
Aarne Auer kavahti pystyyn.
-- Ei koskaan. En ikänäni suostuisi jättämään häntä.
Hän horjahti hiukkasen ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän reunaan:
-- Näetkö, minä rakastan häntä, rakastan... kaikesta huolimatta...
Melkein huutamalla lausui hän sanat. Sitten hän vähän tyynnyttyään jatkoi:
-- En luule että tulisin päivääkään toimeen ilman häntä.
Hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:
-- Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Telma pariksi päiväksi oli matkustanut maalle, olin aivan kuin sairas, jonkunlainen unissakävijä... Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän oli Telma ja... olin onnellinen...
En malttanut olla hymyilemättä -- miltähän kannalta oli ilotyttö mahtanut ottaa toisen tulvehtivan hellyyden?
Mutta Aarne Auer purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:
-- Tiedänhän minä, että ihmiset nauravat minulle. Ja että he minua säälivätkin... Mutta sille en mahda mitään, että häntä rakastan...
Hän puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja kirkasi: -- Kenen luona hän nytkin lienee? Vein hänet vuoteelle. Minun täytyi luvata, etten jättäisi häntä yksin.
Kun hän oli nukahtanut, menin takaisin saliin. Koko tapaus tuntui sanomattoman piinalliselta. Aivan tahtomattani olin joutunut liian lähelle kahden vieraan ihmisen onnettomuutta. -- Uunilta olivat päivänsäteet sammuneet. Reunustalla huomasin rouva Autereen ja Aarnen kuvat nuorina ylioppilaina, ja mieleeni muistui pankkiherran kertomus osakuntajuhlasta. -- -- Muutamassa pöydällä olevassa kirjassa oli merkkinä Birger Björklöfin käyntikortti; siihen oli kirjoitettu: ystävällisellä tervehdyksellä. Kai se oli tullut kukkien kera, joita oli pöydän maljakossa.
Joku tuli eteiseen. Ovi avattiin ja rouva Auer kurkisti saliin. Hän hätkähti hiukan nähdessään vieraan siellä yksin istuvan ja kysyi hätääntyneenä:
-- Missä Aarne on?
Vastasin hänen tulleen hiukan pahoinvoivaksi. Telma-rouva katsahti ruokahuoneeseen, jonka ovi oli auki, arvasi pahoinvoinnin syyn ja virkahti nauraen:
-- No, kaikkea niiden päähän pälkähtääkin! Keskellä kirkasta päivää!
Selitin prokuristi Pohjasen olleen talossa minun tullessani.
-- Ah, hän on ilettävä olento, sanoi Telma Auer. -- En ensinkään ole hyvilläni siitä, että hän rupeaa Aarnen luona juoksemaan. Kyllä Aarnekin voisi vähän tarkemmin valita toverinsa!
Hän meni eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun hän tuli takaisin, sanoin:
-- Lupasin jäädä tänne, kunnes Te tulisitte kotiin; nyt siis voin...
-- Ei toki! Pyydän Teitä jäämään... Vai oli poika nyt sillä päällä... Jäämällä tänne tekisitte todellakin minulle palveluksen.
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yhtäkkiä muuttui sen sävy:
-- Oi, miten ihana kevätilma siellä on. Olen ollut pitkällä kävelyretkellä Eläintarhassa...
Samassa tuli Aarne; hän näytti olevan hämillään. Mutta Telma-rouva juoksi häntä vastaan nauraen:
-- Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani! Nyt jatketaan; minäkin tahdon olla mukana.
Rouva Auer suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja laseja. Sillä välin kun hän oli poissa, ei meillä ollut mitään sanomista toisillemme; molempia vaivasi äskeisen tunnepurkauksen muisto. Aarne selaili hajamielisenä kirjaa, jota vastikään olin katsellut.
Telma-rouva tuli tanssien sisään.
-- Kas niin, nyt me pidämme lystiä --! Pois happamuus ja virsikirjaelkeet!
Hän taputteli miehensä käsivartta. Ja kun palvelijatar oli tuonut sisään tarjottimen, kohotti hän lasinsa:
-- Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!
Hän puheli yhtämittaa ja nauroi...
Mietin itsekseni, huomasiko Aarne Auer miten hermostunutta ja pingotettua tuo iloisuus oli vai oliko hänestä todellakin hauskaa.
Yhtäkkiä alkoi Telma-rouva puhua Birger Björklöfistä.
-- Niin, meistä on tullut oikein hyvät ystävät... Eikä Aarne ole ollenkaan mustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birgeristä. Etkö pidäkin?
Aarne nyökäytti päätään.
-- Siinä näette, virkkoi rouva. -- Ja ihmiset säälivät aina Aarnea -- minun miestuttavuuksieni takia. Ha-ha-haa...
Hän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä mustasukkaisuudesta. Vähitellen suli Aarnekin ja nauroi oikein sydämensä pohjasta Telma-rouvan jutuille. --
Kun lähdin, sanoi rouva Auer eteisen ovella:
-- Kiitos siitä, että jäitte!
Ja puristi lämpimästi kättäni.
7.
Tänään on Juhannusaatto.
Ihmiset ovat siis saarissaan polttamassa kokkoja; kuistien edessä on tuoksuvia koivuja ja lipputangoissa lepattelevat kirjavat viirit. Lehvillä koristetut laivat ovat täpösen täynnä väkeä. Laulua ja iloisia huutoja...
Mutta pölyinen kaupunki on autiona ja tyhjänä.
Illansuussa menen Kaivohuoneelle. Siellä on tyhjää kuten muuallakin. Uniset kyypparit torkkuvat ovenpielissä tahi leyhyttelevät pyyhinliinoillaan avonaisten akkunain ääressä.
Eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istuu yksikseen Birger Björklöf. Sikari riippuu veltosti huulien välissä, mutta viistottain tulevat päivänsäteet ovat sytyttäneet keltaisen whiskyn korkean lasin pohjassa sulaksi kullaksi.
Hiottavan kuuman kesäpäivän raukeata rauhaa --.
Meillä on hirvittävän ikävä.
Vihreiden puiden lomitse siintää palanen sinistä merta, silloin tällöin vilahtaa joku valkoinen purje. Ja verannan toisessa päässä soittelee seitsemän vihreätakkista italialaista.
Sitten tulee muutamia yksinäisiä ihmisiä toisiin pöytiin. Ja musiikin väliajoilla kuuluu pianohuoneen turvallisesta piilosta kimakkaa naisten naurua; siellä on pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä.
Tirehtööri Lahtinen tulee rouvineen. He aikovat ensin istuutua aivan lähelle meitä, mutta valitsevat sitten pöydän verannan toisesta päästä. Hyvä Jumala, miten ruma tuo suippokuonoinen mies onkaan! En malta olla Björklöfiltä kysymättä, onko hän huomannut, että Lahtisella on suden naama. Ei hän ole huomannut.
-- Mutta, sanoo hän, hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies.
Arvaan, mistä Björklöf sen on kuullut. -- Pureksimme sammuneita sikarejamme ja märehdimme päivän mitättömyyksiä. Lahtisen herrasväki juo juhlan kunniaksi valkoviiniä vihreistä hautajaislaseista, ja he näyttävät sangen tyytyväisiltä.
-- Eipä näytä juuri siltä kuin aikoisivat he erota.
Björklöf hymähtää kuivasti:
-- Ihmiset kertovat heidän piakkoin lähtevän uudelle häämatkalle.
-- Entä rouva Auer... eikö Lahtinen enää...
-- Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole ollut!
Björklöf ei tahdo sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkaa tarkkaan tutkia ruokalistaa. Vähän ajan kuluttua kysyn, missä Autereet mahtavat juhlaa viettää.
-- Tapasin eilen rouva Autereen, vastaa Björklöf, he aikovat mennä hänen äitinsä luo jonnekin rannikkoradan varrelle.
Birger Björklöfin äänensävyssä on jotain hyvin hermostunutta -- aivan niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: älä kiusaa minua puhumalla Telma Autereesta! Hän napittaa takkinsa ja alkaa tuijottaa ulos akkunasta hämärtyvään yöhön, jossa puutarhayleisön haamut liikahtelevat. Telma Auer on nähtävästi valloittanut joka nyt tahtoo pitää hänet kokonaan itseään varten.
Kuluu tunti, kaksi. Silloin tällöin vaihdamme sanan jostakin jokapäiväisestä asiasta. Enimmäkseen olemme vaiti. Björklöf on antanut sammuttaa sähkön meidän nurkastamme; sikarien hehku loistaa hämärässä.
Sitten sanoo Birger Björklöf aivan yhtäkkiä, asiaa mitenkään valmistelematta:
-- Sinä ehkä luulet, että minä olen Telma Autereen rakastaja, mutta siinä erehdyt. Minä olen vain hänen ystävänsä ja hän tarvitsee ystävää, sillä hän on särkynyt ihminen.
Minusta tuntuu, että hän puhuu totta, sillä ei mikään ole pakottanut häntä koko asiasta puhumaan.
Lahtiset nousevat pöydästään ja lähtevät kotiin; rouva tarttuu miehensä käsivarteen.
Mutta ympärillämme käy yleisö yhä äänekkäämmäksi, ja ulkona pimenee lyhyt ja lämmin Juhannusyö.
Kun lehtikujaa astumme kaupunkiin, on hiljaista ja rauhallista; pimentojen penkeillä pareja, jotka puhuvat kuiskaamalla, ruohokentillä jonkun kastematoja etsivän pojan liikkuva lyhty, kaukaa meren maininkien kumea ja yksitoikkoinen laulu...
Mutta kaupungista kuuluu tuon tuostakin rattaitten räminää ja autojen varottavia toitotuksia.
8.
On ihmisiä, jotka kutsuvat itsemurhaajia pelkureiksi, sanoi Telma Auer. -- He eivät muka uskalla elää. Kumpaiseenko luulette tarvittavan enemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen?
-- Entä Te, mikä on Teidän mielipiteenne?
Telma Auer oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän verkalleen ja hiljaisella äänellä:
-- Rangaistuksen pelosta voi ihminen kenties päättää päivänsä. Mutta jos joku sellainen tappaa itsensä, jonka ei tarvitse pelätä rangaistusta ja häpeää, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on niin lopen väsynyt, ettei hän enää jaksa kantaa tarkotuksetonta taakkaansa tahi pettymystään... Kaipa on kuolema yhtä ihanaa kuin nukahtaminen raskaista huolista ja suurista murheista... Eikö joku olekin kutsunut kuolemaa unen sisareksi?
Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, niiden luomet olivat tummat. Hän näytti niin väsyneeltä ja raukealta, että sanat saivat aivan toisellaisen merkityksen kuin tavallisissa oloissa.
Kadut olivat melkein autiot, talojen akkunoissa oli kellastuneita sanomalehtipapereita tahi valkeaa liitua. Aivan kuin olisi kävellyt kuolleessa kaupungissa...
-- Minä luulen sittenkin että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja vahvempia voimia, sanoi rouva Auer jatkaen edellistä puhettaan. -- Ah, miten kamalat ovat pitkät, pitkät tyhjät päivät! Tiedättekö, vielä muutamia viikkoja takaperin saatoin minä toisinaan unelmoida jostakin merkillisestä auringonpaisteesta, joka antaisi väriä harmaalle yksitoikkoisuudelle, mutta nyt minä tiedän, että sekin toivo on aivan turha ja mahdoton --.
-- Te olette hirveän väsynyt, sanoin jotakin sanoakseni.
Telma Auer hymähti surullisesti:
-- Niin... Ettehän Te voi sitä ymmärtää.
Koetin kääntää keskustelua toisaalle:
-- Viikon perästähän herrasväki muuttaa saaristoon...
-- Niin on ollut aikomus, vastasi hän viimeistä sanaa venyttäen, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla.
-- Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?
Vastaus viipyi vähän aikaa:
-- En tiedä... Oikeastaan en ole saaristoon menoa ajatellutkaan siltä kannalta, että siitä tulisi täysi tosi... Vanhat ihmisethän aina sanovat, ettei tiedä, mitä voi sitä ennen tapahtua...
Hän hymyili omituisen väsyneesti. Ja jatkoi:
-- Vanhat ihmiset ovat niin alakuloisia ja niin viisaita. Heillä on aina valmiita ajatuksia joka asiasta -- ja niin alakuloisia ajatuksia... Tiedättekö, minusta tuollainen vanhuuden viisaus on jotain pelottavaa. En ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin -- --
Kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan Aarne Auer. Hänellä oli uusi sininen kesäpuku ja punainen neilikka hohti rinnuksen napinlävessä. Olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän käveli reippaan iloisesti.
-- Tulitte varmaankin minua vastaan, sanoi hän. -- Se oli oikein! Pääsin pankista hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti. Tahi oikeastaan en tiedä pääsinkö, lähdin vain! Hitto vieköön, eihän tässä kuumuudessa tahdo jaksaa työtä tehdä.
Telma Auer koetti päästä samaan huolettoman iloiseen äänilajiin, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; aika ajottain hän jäi sanattomaksi ja tuijotti eteensä. Ja kun Aarne kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
-- Ei mikään; unohduin vain miettimään...
-- Niin, ja neljän päivän perästä sitä lähdetään saareen! huudahti Aarne. Ensin aioimme mennä Pohjanmaalle, minä en koskaan ole ollut Telman kotikaupungissa, mutta Telman ei ollenkaan tehnyt sinne mieli.
-- Ei tehnyt, sanoi Telma Auer. Siellä ovat kaikki ihmiset vanhoja ja viisaita ja elävät vain omaa hiljaista elämäänsä...
Hän kääntyi minun puoleeni ja jatkoi vähän iloisemmin ja vilkkaammin:
-- Tiedättekö, siellä muistuttavat kaikki talot ruumisarkkuja. Ja akkunoissa on myrttejä ja verenpisaroita, joitten välistä tirkistellään, jos kadulta kuuluu askeleita. Siellä minulla ei olisi mitään tekemistä! Siitä on niin kauan, kun olin siellä viimeksi; ihmiset ovat jo pyyhkineet pois minun nimeni muististaan ja se onkin parasta!
Hän pysähtyi muutaman kukkakaupan näyteakkunan eteen.
-- Katsokaa, kuinka ihania ruusuja... Nuo tummanpunaiset... Aarne, mene ostamaan minulle yksi... tuo, näetkö, juuri sen minä tahtoisin...
Kun Aarne oli kadonnut myymälän ovesta, sanoi Telma Auer:
-- Älkää ajatelko minun äskeisiä lörpöttelyjäni. Olen niin omituisella tuulella tänään -- eihän ihminen mahda mitään mielialoilleen... Älkääkä nyt luulko, että minä mitään erikoisempaa haudon mielessäni...
Hän koetti naurahtaa kevyesti:
-- Siellä saaristossa se hermostus kyllä haihtuu tuuleen.
Aarne toi ruusun, rouva Auer kiinnitti sen rintaansa, ja me jatkoimme matkaamme.
-- Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä, ehdotteli Aarne, kun olimme tulleet Kauppatorille.
Meri kimalteli päivänpaisteessa ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena ulapalta. Luodon akkunat olivat liekeissä ja Viaporin vihreä kirkonsipulikin säteili. Tähtitorninmäen samettirinteet loistivat vasta kasteltuina kuin nurmet ainakin. Ja kalalokit kirkuivat satamassa kilvan laivojen nostokoneitten kanssa.
-- Voisimmehan alkaa saaristolaiselämämme Luodolla; tänään on mainio päivä...
-- Ei mennä, pyysi rouva Auer. Ollaan järkeviä ja mennään kiltisti kotiin. Minä olen tänään vähän väsynyt...
Ja hiukan omituisella äänellä lisäsi hän:
-- Harvoinhan minä pyydän sinua kotiin!
He nousivat raitiovaunuun. Sillalla kääntyi Telma Auer hymyillen varottamaan:
-- Muistakaa, mitä Teiltä pyysin.
Kello kilahti ja vaunu lähti vierimään hyvää kyytiä Kaivopuistoon päin.
9.
Aamulla toi posti kirjeen, pienen ja ohkasen kuoren. Osote oli hermostuneella naisen käsialalla kirjoitettu. Kirje oli aivan lyhyt:
"Hyvä ystävä! Koska en itse voi tulla Teille sanomaan jäähyväisiä tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa; hän on minun ystäväni. Teidän Telma Auer."
Kirjeen sävy tuntui niin omituiselta. Tiesinhän, että heidän oli määrä juuri samana päivänä lähteä saaristoon; mutta minua pelotti kuitenkin, etenkin kun mieleeni palautin meidän keskustelumme joitakin päiviä sitten. Kun aukaisin sanomalehden, toi kuolinilmotus varmuuden. Siinä oli hänen nimensä, päivämäärä ja nämä sanat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!
Aamupäivällä olivat jo yksityiskohdat ihmisten tiedossa.
Aarne Auer oli istunut työpöytänsä ääressä, kun Telma illansuussa oli tullut kotiin. Hän oli ollut tyyni ja iloinen, he olivat puhelleet pitkän aikaa maalle menosta ja minkä mistäkin. Sitten oli Telma sanonut olevansa väsynyt ja mennyt huoneeseensa. Ovella oli hän vielä kääntynyt:
-- Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.
Puoli tuntia sen jälkeen oli palvelijatar syöksynyt sisään; Aarne ei ollut kuullut laukausta. Telma oli maannut vuoteellaan. Hän oli ampunut suuhunsa. Yöpöydällä oli ollut valmiiksi kirjoitettu kuolinilmotus ja kirje hänen äidilleen.
Iltapäivällä tuli Birger Björklöf luokseni. Hän oli hyvin kalpea ja väsyneen näköinen; muistui niin selvästi mieleeni kevätkirkas huhtikuun päivä, jona hän tuli kadulla vastaamme.
Jonkun aikaa istuimme vaiti; vihdoin sanoi Björklöf: