Part 1

VÄSYNYT JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Erkki Kivijärvi

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Väsynyt. Syntymäpäivä. Lyöntien lomissa. Vuoksella. Kuudes käsky. Kahden puolen aitaa.

VÄSYNYT

Muutaman kevään kuvia.

1.

Toisinaan tapahtuu, että me heräämme yöllä aivan äkkiä siitä, että olemme hyppäävinämme leveän ojan ylitse ja hyppäys epäonnistuu. Ennenkuin sitten uudelleen nukahdamme kunnolleen, kiitää silmiemme ohitse jono erilaisia kuvia, milloin irrallisia, sieltä täältä esiin puikkelehtivia muistojen repaleisia jäännöksiä, milloin yhtenäisempiä tapahtumia elämämme varrelta. Ajan ja paikan rajat katoavat, ja kirjavassa karnevaalikulkueessa voivat lapsuutemme henkilöt käydä käsikädessä eilispäivän tuttavuuksien kanssa.

Viime yönä elin puoleksi nukuksissa puoleksi valveillani kokonaisen kevään. Kevään, jota jo on seurannut monet kesät, syksyt ja talvet... Ja selvemmin kuin koskaan ennen erotin sen päivänpaisteesta, sadekuuroista ja pitkien iltojen kaihosta ihmiskohtalon, joka usein on tuntunut minusta arvoitukselta.

* * * * *

Kun hänet ensi kerran tapasin, oli varhainen kevät. Sattumalta olimme joutuneet samaan seuraan, ja sattumalta jouduin minä häntä kotiin saattamaan.

Oli kirkas päivä. Korkea taivas ja kattojen räystäissä kiiltävät jääkristallit. Lauhassa tuulessa oli kevään aavistusta.

Kuljimme Esplanaadia pitkin. Ihmisvirta ei vielä ollut tihentynyt kävelytunnin sankoiksi joukoiksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteli auringonsäteitten valopintoja.

Telma Autereella ei ollut kiirettä; hiljalleen me kävelimme ja puhuimme keväästä ja kesästä. Hän rakasti rohkeata puhetapaa ja hiukan silmiinpistäviä pukuja; hänellä oli pikkuiset, suippokärkiset kiiltonahkakengät ja suuret, uskolliset lapsensilmät. Sanottiin hänen pehmeine, vähän väsähtäneille kasvonpiirteineen ja tummine hiuksineen muistuttavan venakkoa.

Niin... aurinko paistoi ja räystäät tippuivat. Eräästä kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan muuan mies. Hän tuli ristikadun pimeästä varjosta, ja auringonpaiste huikaisi hiukan hänen silmiään. Meidän rinnallemme päästyään kohotti hän kohteliaasti lakkiaan ja suuntasi Telma-rouvaan pitkän, tutkivan katseen.

Mies parka! Hän oli todellakin ränsistyneen näköinen: päällystakki oli ryppyinen, sen samettikaulus nukalle kulunut, kasvot olivat harmaat, ja silmien alla oli syvät, mustat juovat. Mutta ryhti oli varman ylpeä -- niinkuin ennenkin.

Tunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutama vuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyään hän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivät sanoa, että hän oli sairas.

-- Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt. Nähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijan tarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.

-- Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. -- Koulutoveri.

-- Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonka tarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.

Joka tapauksessa tuo sääli minua suututti.

-- Kaikkipa naisia voikin huvittaa, sanoin jotenkin halveksivasti.

Telma Autereella oli heti vastaus valmiina:

-- Rauniot ovat aina romanttisia!

Tuli joku tuttava vastaamme samaa katuviertä, pysähtyi hetkiseksi juttelemaan, ja sitten kääntyi puhe toisille tolille. Kun tultiin Kauppatorin kulmaan, ehdotti Telma Auer, että käännyttäisiin takaisin. Ja hetken perästä hän sanoi:

-- Kertokaa minulle jotain tuosta Birger Björklöfistä! En tiedä, miksi hän yhä edelleenkin on ajatuksissani.

Hän oli siis jättänyt kaiken peittelemisen sikseen. Ja minä kerroin.

Se oli tavallinen tarina tuhlaajapojasta. Birger Björklöf oli ollut rikkaitten vanhempien ainoa poika. Kasvatus oli hemmotellut hänet aivan pilalle. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän perintönsä muutamassa vuodessa. Ja kun rahat loppuivat, loppui hänenkin satunsa.

Nuorena ylioppilaana matkusti hän ulkomaille, eleli siellä kuin ruhtinas -- sanottiinpa, että hän käyntikorteissaan oli käyttänytkin ruhtinaallista arvonimeä.

-- Sitä en usko, ihmiset aina liioittelevat.

-- Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukeni hänelle tie piireihin. Hänellä oli pää kuin partaveitsi ja hän oli saanut täydellisen salonkimiehen kasvatuksen. Eikä hän säälinyt rahojaan; siksi häntä ihailtiin ja jumaloitiin. Hän puhuu ranskaa kuin parisilainen, keskustelutaidon oli hän rahojen kera perinyt isältään, miekkailussa ja ratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupunki tunsi kauniin suomalaisen. Koko hänen elämänsä oli yhtämittaista voittojuhlaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja kuten sanottu: se juhla loppui äkkiä, kun viimeinen rahalähetys saapui. -- Kotiin tultuaan yritti Birger Björklöf elää kielten opettajana, vaan ei jaksanut, sitten ratsastuksen ohjaajana, mutta ei saanut oppilaita: tässä maassa oli vielä liian vähän joutilaita herroja ja ylhäisiä naisia. Sen koommin ei hän ole mitään yrittänytkään.

-- Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa?

-- Hyvin harvoin; hän on katkera ja ylpeä! Ei hän esimerkiksi koskaan alentuisi pyytämään lainaksi sataa markkaa vähempää, vaikka onkin tyytyväinen saadessaan kaksikymmentä.

-- Millä hän sitten elää?

-- Sukulaiset maksavat kuukausittain hänen ruokansa erääseen ravintolaan. Kerran söin päivällistä hänen kanssaan. Siinä kapakassa kuuluu viina ruokaan; kun pääsimme kalaan oli hän jo aivan juovuksissa.

-- Entä kun hän rahat saa?

-- Silloin tilaa hän shampanjaa!

Telma Auer hymähti hyväksyvästi. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: hänessähän on tyyliä! Mutta sitten muuttui hän vakavaksi ja oli hetkisen vaiti. Vihdoin kysyi hän kenties hiukan arastellen:

-- Eikö hänen elämässään ole ollut naista?

-- Ei naista yksikössä, mutta kyllä naisia laumottain. Kuulisittepa vain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu aina naisista ja hevosista, molemmista tuntijan tavoin ja molemmista samalla tavalla.

Pilvenlonka oli peittänyt päivän, tuntui kolealta; poissa oli asfalttikäytävien kiilto, sammunut jääkristallien kimallus.

Saatoin Telma Autereen kotiin.

Paluumatkalla tuli Birger Björklöf taaskin vastaani. Ties mistä sain päähäni pyytää entisen toverini juomaan lasin whiskyä. Me menimme ravintolaan. Istahdimme akkunapöydän ääreen nähdäksemme kadun kirjavaa kävelijäjoukkoa. Aluksi ei keskustelusta tahtonut tulla mitään; ei meillä oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme. Huomasin, että Björklöfin käsi vapisi, kun hän tyhjensi vesipullon korkeaan lasiin. Hetken kuluttua alkoi hän puhua Telma Autereesta.

-- Sinäkin näyt tuntevan hänet, sanoi Björklöf hiukan ylenkatseellisesti. -- Näppärä... niin, miksikä ei... pikantti, hiukan ärsyttävä, mutta ei ensinkään jalostetun rodun tuntomerkkejä. Enkä minä oikeastaan käsitä, miksi miehet juoksevat hänen jälessään. En minä vain viitsisi, en tosiaankaan!

-- Juoksevatko h siten?

Hän joi pitkän kulauksen ja sanoi:

-- Niinkuin et sinä sitä muka tietäisi! Sanotaanhan, että Lahtinenkin hänen tähtensä eroaa vaimostaan.

Lahtinen... Samassa minä muistinkin: tuo rokonarpinen, mustaviiksinen pankinjohtaja, joka käytti punaisia liivejä.

Björklöf joi lasinsa pohjaan, naputti marmoripöytään ja käski tuomaan uuden whiskyn. Sitten sytytti hän savukkeen -- eikä hänen kätensä enää vavissut ja jatkoi äskeistä puhettaan:

-- Mutta en minä eläissäni ota uskoakseni, että hän Lahtisesta välittää; se on vain temppu, jolla hän tahtoo hankkia miehelleen hyvän viran. Lahtinen on toimeenpaneva johtaja, ja rouva Auer on viisas. Viekkaus on noitten maaseutukaupunkien nousukassukujen vahvimpia puolia, viekkaus ja tarmo.

-- Sinähän näyt tuntevan rouva Autereen sukuperänkin.

-- n sattumalta kuullut... Hänhän on ylioppilas. Isä oli kauppiaana jossakin Pohjanmaalla, teki edullisen vararikon, kuoli, ja äiti muutti tänne Helsinkiin tyttäriään kouluuttamaan.

-- Vai niin!

Kun pöytäämme tuli muuan yhteinen tuttavamme, maksoin ja jätin Björklöfin tulokkaan kanssa jatkamaan.

Ulkona paistoi taaskin päivä, pilvi oli poistunut auringon edestä, räystäät tippuivat ja jääkristallit kimaltelivat. Ihmisiä kulki edestakaisin, ja muutamassa kadunkulmassa seisoi kevään ensimäinen sinisten ja punaisten ilmapallojen kauppias.

2.

E ole ennen huomannut, miten paljon ihmiset puhuvat Telma Autereesta. Ihmiset ovat ilkeitä; kun sanotaan, että jostakin henkilöstä paljon puhutaan, niin merkitsee se miltei aina, että hänestä puhutaan pahaa.

Miten olikaan tohtori Katajan korttikutsuissa? Joku tuli maininneeksi Telma Autereen nimen -- ja sitten se alkoi. Kilvan riennettiin tapausta tarkastelemaan eri puolilta. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän välttämättä tahtoi kiskoa kortena yhteiseen kekoon. Herraseurassakin käy keskustelu vilkkaaksi vasta silloin, kun jostakin nimitetystä naisesta voidaan kertoa jotain "pikanttia" -- sehän on se sana, jonka alle ilkeys peitetään. --

Oli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi oli puhuttu politiikkaa, mutta siihen väsyttiin hyvin pian. Sitten käännettiin puhe naisiin. Keskustelun sävy oli tietenkin hyvin vapaa, katsantokannat aivan ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta yleensä, mutta sitten tuli valkokätinen pankkiherra kortteja jaellessaan maininneeksi Telma Autereen nimen.

-- Niin, sanoi kanslisti ja pyyhki nenäliinaan liituisia hyppysiään, hänhän on kuulemma oikea nykyaikainen Salome.

-- Vietti ruumistuneena, huomautti tohtori Kataja vastaansanomattoman varmasti.

Toinen tohtori, joka siihen saakka oli piirrellyt laskuja pöydän vihreään verkaan, puuttui nyt puheeseen. Hänellä oli huolellisesti hoidettu kristusparta ja juutalaisnenä.

-- Luulen, sanoi hän melkein lapsellisella äänellään, että kysymyksessä on degeneratsioni; isä oli, mikäli olen kuullut, alkoholisti. Voihan siis olettaa hyvällä syyllä jonkunlaisen "maniian"...

-- Hyvä veli, keskeytti Kataja isällisesti, vaikka hän olikin puhujaa koko joukon nuorempi, voihan sitä kutsua sairaudeksi, jos niin tahtoo, mutta eihän se ollenkaan muuta asiaa...

Pankkiherra maalasi kaksi herttaa. Ja siitä tuli ison slammin peli, joten keskustelua ei päästy jatkamaan ennenkuin peli on loppunut.

Kristuspartainen ihotautien-lääkäri sai nyt ensiksi kiinni juorujen punaisen langan päästä:

-- Kerrotaan, että rouva Autereen tiheät talossa käynnit ovat pakottaneet kapteenska Bergerin lähtemään Aix'iin... Niin se käy; rouvahan onkin miestään kymmenen vuotta vanhempi. Ja minä tunnen Bergerin... ha, ha...

-- Säälin vain Aarne Auteretta, sanoi pankkiherra, jolla oli naisellisen hieno hipiä. -- Hän on niin kovin hieno mies; olisi varmaankin päässyt pitkälle maailmassa, mutta on nyt aivan kuin kasvussaan pysähtynyt, siivet leikatut...

-- Miten he sitten ovat joutuneet yhteen? kysäsin korkeanojaisen sohvan kulmasta, missä odotin pelivuoroani.

-- Se on hyvin kuvaava juttu, vastasi pankkiherra. -- He kuuluivat samaan osakuntaan ja ottivat molemmat innokkaasti osaa ylioppilaselämään. Muutamassa vuosijuhlassa oli tunnelma hyvin innostunut. Aarne oli hyvällä tuulella -- hän on yhtä herkkä innostumaan kuin koulupoika -- ja nousi tuon tuostakin pöydälle laulamaan. Tiedättehän: hän laulaa hyvin Bellmania. No niin, kolmen tienoissa ajettiin naiset kotiin; Aarne Auer meni saattamaan Telma Åmania. Kun hän palasi siltä matkalta, hyppäsi hän palttoo yllään ja lakki päässään peräpöydälle, jonka ääressä inspehtori vielä istui, ja lauloi paraimman laulunsa. Muistan vielä, miten ylpeänä ja ylimielisenä hän siinä seisoi, silmät säihkyivät ja ääni kaikui komealta. Riemun ja remun keskipisteenä oli Aarne. -- Mutta seuraavana päivänä oli hän tullut aivan onnettomana ystävänsä Otto Holmin luo -- tuntevathan herrat varatuomari Holmin? "Pelkään viime yönä tehneeni tuhmuuksia", oli hän sanonut, "en oikein varmaan muista, mutta luulen melkein kosineeni Telma Åmania; ainakin minä suutelin häntä monta kertaa rappukäytävässä".

Herrat remahtivat nauruun, ja kanslisti, jolla oli pöhöttyneet punaiset kasvot ja häränniska, sanoi:

-- Kenellepä tuollaista ei olisi sattunut!

Mutta pankkiherra jatkoi:

-- Otto Holm on järkevä mies, ja Aarne ja hän olivat siihen aikaan hyvät ystävät. "Sinun on heti mentävä sinne pyytämään anteeksi ja selittämään koko juttu", oli Holm neuvonut. Aarne olikin mennyt. Mutta eteisessä oli rouva Åman tullut vastaan, levittänyt sylinsä tulevalle vävypojalle ja suudellut häntä otsalle, eikä Aarnen selitysyrityksistä tullut mitään. Koko perhe oli sitten kokoontunut juomaan kihlautuneitten maljaa, ja Aarnen oli juostava -- kultaseppään.

-- No, syyttäköön sitten itseään, virkahti Kataja kuivasti ja välinpitämättömästi.

Mutta pankkiherra yritteli puolustaa:

-- Aarne Auer on niin hienotunteinen; hän on hyvin arka kunnia-asioissa ja hän piti tätä kunnia-asiana.

Kanslisti oli vihoissaan. Hän mörähteli:

-- Kylläpä tässä olisi saanut ostaa sormuksia, jos olisi ollut yhtä arka!

Keskustelun katkaisi hetkeksi paikanvaihdokset pelipöydän ääressä. Ihotautien-lääkäri siirtyi sohvaan joutilaaksi, minä jouduin kanslistia vastapäätä.

En saanut ajatuksiani irti pankkiherran äskeisestä kertomuksesta; tein tyhmyyksiä pelissä ja me saimme vahvasti selkäämme.

Tuon tuostakin yritteli sohvassa-istuja kääntää puhetta takaisin Telma-rouvaan, mutta se ei enää tahtonut onnistua. Kanslistin vihaiset äyskimiset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset:

-- Onko herra hullu? Ettekö ymmärrä, mitä se merkitsee, kun minä annan Teille pienen hertan?

J.n.e.

Alinomaa täytyi kristuspartaisen välittää:

-- Nicht so hitzig!

Pian päästiin peli loppuun. Uuninreunustan jalustakello löi neljä, ja uutimien raoista voi nähdä, että huomen jo valkeni. Huoneessa oli tupakansavua ja tukehduttava kuumuus. Oli aika mennä kotiin.

Kristuspartainen ja minä lähdimme yhdessä toisten jäädessä piiskaryyppyä ottamaan.

Kulkiessamme valkenevia katuja pitkin piti tohtori pitkän esitelmän eroottisista luonnottomuuksista. Hän puhui varmasti ja vakuuttavasti, eikä minulla ollut minkäänlaisia vastaväitteitä tehtävänä.

-- Minä nyt olen kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, että tämä rouva Auer on sairas ihminen, aivan yksinkertaisesti sairas! --

Siellä täällä näkyi jo kadunlakaisijoita ja sanomalehtipoikia vielä tyhjine laukkuineen.

3.

Auringonlaskussa.

Bulevardin päässä palaa taivas leimuavana kuparina.

Hietalahden satamassa tuoksuu tuore maali ja kaikuu vasarain kalkatus. Rannassa ja telakalla kiiltävät höyrylaivat valkeina ja punaisina. Mutta etempänä torkkuvat jo mustarunkoiset jäänsärkijät kesäisillä ankkuripaikoillaan.

Käy navakka tuuli, meri on vihaisen vihreä.

Muutamia likaisia jäänrippeitä riippuu vielä satama-altaan reunoissa, mutta hiekkaläjässä leikkivät jo pojanviikarit puukkotikkaa. Kevät tuli aikaiseen tänä vuonna! Torin poikki tulee nainen ja mies. He eivät pidä kiirettä. Nainen puhuu vilkkaasti ja innostuneesti; hänen hattunsa valkea sulka liikahtelee edestakaisin, aivan kuin pajupensas tuulessa. Hän heiluttelee hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyvät; nainen naurahtaa kimakasti, teeskennellen. Se on Telma Auer, ja mies on pankinjohtaja Lahtinen.

Kun he tulevat lähemmäksi, kuulen rouvan sanovan pisteliäästi ja kiivaasti: -- En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät siitä mitä ihmiset sanovat! Olisiko muka yleinen mielipide korkein tuomioistuin. Ei koskaan! Minä en voi... Loppusanat hukkuvat tuuleen.

Pankinjohtaja pieksää ilmaa hopeapäisellä kepillään. Kun he kulkevat ohitseni, ovat molemmat vaiti, ja rouva Autereen tervehdys on hiukan hajamielinen.

He kääntyvät Merisatamaan päin. Ja minä lähden verkalleen astumaan tummenevaa Bulevardia pitkin keskikaupungille.

Kevätilta hämärtyy hämärtymistään. Lyhtyjen pitkät rivit syttyvät, toinen vihertävä liekki toisensa perästä lehahtaa palamaan.

Muistan, että minulle on kerrottu rouva Lahtisenkin olevan hyvin omituisen naisen. Joku sanoi, että hänessäkin on sairaloisuutta ja luonnottomuutta; Otto Holm väittää hänen olevan vailla sukupuoliviettiä -- ja hänellä on varmat ja vakavat mielipiteet joka asiasta. Äiti on kuulemma naittanut hänet Lahtiselle, kun hän vielä oli lapsi. Muistan kerran nähneeni rouvan joissakin tanssiaisissa: kalpea madonnankasvoinen kaunotar mustaan sileään samettiin puettuna. Enkä huomannut hänen tanssivan juuri muitten kuin veljensä kanssa.

Ylioppilasvuosinaan oli Telma Åman palvellut pankissa, siellä hän oli tutustunut Lahtiseen. Ja kun hän meni naimisiin Aarne Autereen kanssa, sai mies paikan pankissa; Lahtinen oli jo silloin toimeenpaneva johtaja. --

Niin olen tullut Esplanaadille. Ilta on hämärtynyt, ja katukäytävien yleisö on muuttunut pimeän kevyeksi ja kirjavaksi perhoslaumaksi. Pimentojen penkeiltä kuuluu kuhertelun sihinää ja naurun hohotusta.

Riisuessani kahvilan eteisessä päällystakkiani näen avonaisesta ovesta Birger Björklöfin istuvan yksin erään pöydän ääressä edessään sanomalehti. Hänestä saan siis illallistoverin.

Mutta -- miten onkaan mies muuttunut! Taitaa sittenkin olla niin, että vaatteet tekevät miehen. Hänellä on yllään uusi, elegantti puku, kaulus ja kaulahuivi ovat _dernier cri_, ja napinlävessä hohtaa valkea kukka. Kasvojen kalpeus ja silmänalustain mustat juovat tekevät hänet "intresantin näköiseksi". En mahda mitään sille, että katson miestä hiukan pitkään ojentaessani hänelle käteni. Hän purskahtaa nauruun ja pyytää saada tarjota illallisen.

-- Eikö totta, ettehän te toverit enää uskoneet tällaisen miehen pinnalle pääsevän? Ja siellä minä kuitenkin tällä hetkellä uiskentelen. Eihän herraslasten koskaan tarvitse nähdä nälkää...

Siitä tuli komea illallinen: kaviaaria ja shampanjaa, kahvia ja Meukowia.

Birger Björklöfin nenän eteen oli sattuma (ja ranskankielentaito) tuonut tuottavan toimen: viiniagenttuurin, josta oli vähän työtä ja suuret välityspalkkiot. Vanhan ylpeyden olivat alennustilan vuodet jäytäneet jo hiukan ontoksi; hän purasi omenaa, joka ei ollutkaan niin hirveän hapan kuin tyhmän kopeat ihmiset kuvittelevat.

-- Katso, enhän minä nyt sentään tunnusta olevani aivan tavallinen kaupparatsu...

-- Etpä tietenkään... Onhan siinä suuri ero!

-- On; mutta sitäpaitsi: viis' siitä, jos ei olisikaan! Hätä ei lakia lue. Ja totta puhuen: minä olin jo kyllästynyt Kleinehn ruokaan ja paloviinaan! Shampanja on parempaa. Terve!

Sitten puhuimme muista asioista. Ja kun sähkövalo oli vilkuttanut ensimäisen varoituksen ja me jo olimme pöydästä nousemassa, sanoi Björklöf:

-- Kuulehan, joku päivä takaperin tutustuin rouva Autereeseen, jota sinä silloin, kun viimeksi tavattiin, olit kävelyttämässä Espiksellä.

-- Vai niin.

-- Ei ollenkaan hulluimpia. Osaa keskustella ja viskeleekin vuorosanojaan aika näppärästi. Mutta vähän liian täyteläinen...

Valo sammui jo kahdesti, ja me menimme hakemaan päällystakkejamme.

4.

Alkaa vähitellen tulla kesä. Puistikkojen ruohomatot käyvät jo hienonukkaiseksi sametiksi; koivut ovat hiirenkorvalla ja lehmuksissa on vaaleanvihreitä silmukoita.

Ja ihmiset ovat muuttuneet. Ikäänkuin he kävelisivät keveämmin ja notkeammin. Heidän kasvonsa ovat ilostuneet ja heidän naurunsa on nuorentunut...

Kevään taivas on levoton. Vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyvät vettä.

Olen aamupäiväkävelyllä Telma Autereen kanssa; sattumalta olemme tavanneet toisemme kadulla ja yhdessä lähteneet päämäärätöntä matkaa jatkamaan.

-- En tiedä miksi minusta kevät aina tuntuu muita vuodenaikoja ikävämmältä, sanoo Telma-rouva huokaisten. -- Oikeastaanhan pitäisi olla päinvastoin...

-- Niin minustakin. Mutta mitä minuun tulee, niin johtuu se siitä, että keväisin aina tunnen olevani niin yksin.

-- Siitä kai se johtuu, vastaa rouva Auer ja tuijottaa hajamielisesti eteensä.

Ajattelen, ettei hän tietystikään voi itseään tuolla tarkottaa, vaan en virka mitään. Ja niin kuljemme hetkisen vaiti -- kumpainenkin omissa mietteissämme.

Miten alakuloiselta hän näyttää! Ikäänkuin painaisi häntä jonkun suuren ja syvän surun taakka; suuret lapsensilmät ovat syventyneet -- minusta näyttää aivan siltä kuin tahtoisivat ne itkeä...

Ota ihmisistä selvää! Kaikkihan me olemme näyttelijöitä, jotka kätkemme kyynelemme nauruun ja huolemme hymyyn, siitä yksinkertaisesta syystä, että tuntuu vastenmieliseltä antaa vieraitten kurkistella sieluumme. Kumpiko on nyt tämänkin ihmisen oikea luonne; tämäkö, vaiko se toinen: naurava ja ilakoiva, kiemaileva ja ärsyttävä? Tiedänhän, että melkein kaikki miehet sanovat hänestä: hän tahtoo niin mielellään olla kissana, kun me vain alennumme hiirten osaa näyttelemään. Ja he kohauttavat ylenkatseellisesti olkapäitään. Mutta tilaisuuden sattuessa ei heillä ole mitään hiirileikkiä vastaan. Ja naisista taaskin useimmat -- niin kevyt- kuin raskaampimieliset -- kernaasti leikkivät kissoina, milloin heillä vain suinkin on siihen tilaisuutta.

Äkkiä helähtää Telma Autereen hopeatiuku-nauru. Ja hän virkahtaa:

-- Kuulkaahan nyt! Jos me jatkamme tällä tavoin, niin minä pian aikaa alan itkeä jollottaa.

Ja hermostuneen iloisena rupeaa hän rupattelemaan minkä mitäkin, kaikennäköisiä jonninjoutavuuksia. Eräänä päivänä oli muuan nuori maalari pyytänyt saada maalata hänen kuvansa.

-- Lupasitteko?

-- Lupasin ensin, mutta sitten peruutin.

-- Miksi? Kenties ette luottanut hänen kykyynsä...

-- En minä siksi peruuttanut; mutta tuo hullu mies tahtoi panna minut alttaritauluun.

Hän nauraa tällä kertaa oikein sydämensä pohjasta.

-- En vain tullut kysyneeksi, jatkaa hän sitten, olisiko hän minusta tehnyt syntisen vaimon vai neitsyt Maarianko... Ha, ha, haa... Minut ihmisten hartautta kohottamaan!

-- Olisihan siitä taulusta pian aikaa voinut tulla hartauden häiritsijä, sanon jotain sanoakseni.

-- Sanokaahan muuta, hän vastaa. Minähän olen niin tuiki turmeltunut ihminen. Tuskinpa on olemassa sitä kilttiä kotikanaa, joka ei minua pelkäisi... Herra Jumala, kuinka vaarallisena he minua pitävät!

Hän puhuu nauraen ja leikkisän liioittelevalla äänellä, josta on mahdoton päättää, onko hän katkera vaiko kenties hiukan ylpeä.

-- Olettekohan Te nyt sitten niin vaarallinen, kysyn piloillani.

-- Mikä on Teidän mielipiteenne? kysyy Telma-rouva hymyillen.

-- Ikävä kyllä minulla ei ole kokemusta.

-- Vai niin... No, luuletteko muilla sen enempää olevan?

-- Sitä en tiedä. Arvelen, ettei sellaisia kokemuksia yleensä maailmalle toitoteta.

-- Siinä erehdytte! Juuri sellaisilla kokemuksilla miehet kerskailevat. Ne taaskin, joilla niitä ei ole ollut, ovat harmissaan ja panettelevat -- viettelijää. Uskokaa vain: niin se on!

Ja nyt on Telma-rouvan suunpieleen ilmestynyt pieni katkeruuden terävä piirre. Mutta se häviää pian, kun hän alkaa puhua muusta.

-- Tiedättekö mitä? sanoo hän. -- Birger Björklöfistä ja minusta on tullut oikein hyvät ystävät.

-- Vai niin. Minusta tuntuikin, että hän herätti armollisen rouvan mielenkiinnon jo ensi näkemällä.

-- Kenties... Mutta nythän hänestä taaskin on tullut mies maailmankin mittakaavan mukaan. Se merkitsee, että ihmiset ovat saaneet aikamoisen korvapuustin... Ja minusta tuntuu aina niin hauskalta, kun ihmisiä nolataan!

Pistää päähäni yrittää pientä kiusantekoa; sanon senvuoksi:

-- Näin Teidät joku aika takaperin tirehtööri Lahtisen seurassa.

Telma Auer on hetkisen vaiti ja puree huultaan, mutta sitten hän sanoo aivan tyyneesti:

-- Niin, me olemme olleet paljon yhdessä. Ette usko, miten hieno mies hän on; mies, juuri mies sormenpäihin saakka; ja sellaisia minä ihailen!

-- Mutta, uskallan väittää vastaan, toverit eivät hänestä paljonkaan pidä; sanovat hänen olevan aivan harvinaisen itsekkään ihmisen.

-- He eivät ymmärrä häntä. Hän on umpimielinen, ja sellaiset ihmiset jäävät aina yksinäisiksi. Minä olen hänen ystävänsä.

-- Niin sanotaan...

Sanat ovat aivan vahingossa livahtaneet suustani. Ja Telma Autereen silmät leimahtelevat, kun hän vastaa:

-- Nyt olette ilkeä; ja se on aivan turhaa. Jos mies ja nainen seurustelevat, aletaan heti viittailla sänkykamarisalaisuuksiin. Minä ainakin olen aikoja sitten oppinut olemaan panettelusta välittämättä!