Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VÄSYNEEN HAUDALLA

Alkuperäinen novelli

Kirj.

KARIO [Kaarle Karikko]

Tampereella 1897, Hj. Hagelberg'in kustannuksella. G. C. Jansson & Kumpp. kirjapainossa.

I.

Kulkiessa N:n avaraa ulappata, erään lahden rannalla vetää huomiota puoleensa komeasti rakennettu talo. Sen etäälle ulottuneet, laajat vainiot ovat silmään pistävät, sillä niissä huomaat paljon työn ja toimen jälkiä. Talo itse on rakennettu nykyajan sivistyksen ja vaatimusten mukaan rikkaalta näyttäväksi: kaksi punaiseksi maalattua asuinhuone-riviä rajoittaa komeata pihaa, jota vielä kaunistaa vuosia takaperin istutetut, tuuheat pihlajapuut, joita katsellessa näet, ett'ei talon asujamilta ole puuttunut kauneuden aistiakaan. Toisen asuinrakennuksen seinustalla on soma kukkamaa. Siinä viihtyy silmäsi hetken, sillä sitä katsellessasi huomaat helläin kätten työtä, huomaatpa vielä kukkia akkunoillakin, joita suojelee kotikutoiset varjostimet liialta auringon paisteelta.

Antti Niemeläinen, joksi tämän talon isäntää nimitetään (talo on Niemelä), on 60 vuotias ukko. Hiuksensa ovat jo aikaa vaalistuneet, ja muutenkin jäykät jäntereensä ovat kangistuneet paljosta työstä, sillä Niemeläinen ei ollut niitä, jotka vain ovat käskijänä, vaan hän on tahtonut itse näyttää, kuinka ahkera työmies vastuksetkin voittaa, vaikka usein saikin kokea pohjolan hallaöitten kovuutta, mutta sitä uutterampi ja säästäväisempi oli ukko. Tarkalla huolella ja jäykällä pontevuudella olikin hän koonnut Niemelässä melkoisen rikkauden. Luonnoltaan oli Niemeläinen suora, itsenäinen ja sanansa pitävä. Mitä hän sanoi, niin se oli tavallansa oikeen, jolla teeskentelemättömällä käytöksellään hän oli voittanut pitäjäläisten kunnioituksen.

Niemeläisellä on kaksi lasta: tytär Maria, 22 vuoden vanha, ja poika Heikki, 13 vuotias. Viisi vuotta on kulunut siitä, kun lasten äiti, Leena, kätkettiin maan poveen. Siitä pitäen katosi Niemelästä hellyys ja avuliaisuus, paitsi lapsiaan hän rakasti lämpimästi, -- erittäinkin Mariaa. Niin jörömäinen kuin olikin, voi hän tältä tuskin mitään kieltää. Aina uneksi ukko Marian rikkaista ylkämiehistä, ja monta niitä oli jo käynytkin, eikä ihmekään, sillä Maria oli kaunis, milt'ei mitä ihanimpana pidetty kaunotar. Kultasuortuvina valuivat hänen ruskeat hiuksensa pyöreältä päälaeltaan valkoiselle kaulallensa. Hänen ryhtinsä oli sievä ja viehättävä. Neitsyellisen sydämensä puhtaus loisti hänen tummista, kirkkaista silmistään. Eipä ihmekään, että moni poika oli onneansa koittanut häntä kosimalla, sillä hänen erinomainen kauneutensa oli nuorten miesten sydämiin lempeä sytyttänyt, jos oli niitäkin joukossa, jotka halusivat niitä tuhansia, jotka tiesivät Mariata seuraavan.

II.

Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa. Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä, Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä minkään häiritä. -- Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä poika sulhasena.

-- Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista, joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko ennustustoimen.

Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon ihanuutta.

Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka hän lauloi naisen kimakalla äänellä:

"Nyt luonto elpyy; vapahasti Aalto liikkuu leijuillen Lemmen tunteet suloisesti Herää ihmissydämmehen."

Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.

-- Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.

-- Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään, hiljaisella äänellä.

-- Kiitoksia; ei erinomaisia ... mutta entäs sinulle ... sinähän näyt niin synkkämieliseltä ... kerro mitä on tapahtunut?

-- Niin -- kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua... Toivoni on murtumaisillaan ... sydämeni on raskas ... siksi riensin vapaaseen luontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani... Tuolla järvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja kuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei minun ole enää hyvä käydäkseni.

-- Miks'ei ... mistä syystä? keskeytti Maria.

-- Ompahan vain....

-- Sano, sano!

-- Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme, vihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua ... niinkuin on puhuttuna ... mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen heti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden unelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa, eikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää semmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.

-- Markkulan Juusen... Luuletko, että isäni vaatii minua menemään Markkulan Juuselle?

-- Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin sanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa, ja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.

-- Ei rakas Kaarloseni ... sinä tuomitset väärin ... rakastaahan isä minua... Kyllä hänen mielensä voi muuttua ... jahka minä kerron hänelle ... en ketään muita rakastavani kuin sinua ja ... paljoa ennen viihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.

Marian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: -- Suokoon Jumala, että niin tapahtuisi! ... mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä sanojansa peruuta... Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta ei rakkaus synny hengettömästä kullasta... Se syttyy ja palaa Luojan luomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut tukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta taivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä... Ja nyt kun sinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko vastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii Juuselle menemään.

-- Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.

Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. -- Siinä unhottivat he kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: -- Pitää jo menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä... Mitä sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!

-- Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni kotinsa porttia.

III.

Ken oli tuo Ojalan Kaarlo, jota Maria niin rakasti? Niinkuin tiedetään, on Niemelä lahden rannalla; sen lahden toisella puolen on Ojala, Kaarlon koti. Se oli pieni, vähävarainen talo; ja siinä oli Kaarlo ollut isäntänä kolme vuotta, eli isänsä kuolemasta saakka. Siitä ruveten oli Ojalassa riittänyt tarpeet, sillä Kaarlo oli ahkera ja kunnollinen työntekijä. Sitä paitsi oli hän sivistystä harrastava, sillä hän tilasi sanomalehtiä ja luki kaikkia kirjoja, mitä vain käteensä sai, ja näin tavoin oli hän koonnut itselleen joltisetkin tiedot kaikenlaisista asioista ja tapahtumista. Sen tähden katseli Niemelän isäntä Kaarloa omituiselta kannalta, eikä sanonut työmiehen tarvitsevan muita kirjoja lukea -- niihin aikaansa ja rahaansa tuhlata -- kuin mitä tavallisesti lukukinkereillä vaaditaan. Siitä huolimatta Kaarlo lainasi sopivia ja hauskoja kirjoja Niemelän Mariallekin, joita tämä luki oikein ahmimalla, sillä olihan Kaarlo sanonut niiden olevan arvokkaita. -- Tiedetäänhän, että lemmen seppele oli heidän välillään sidottu, joskin siinä löytyi paljon pistimiäkin, mutta rakkaus on kärsivällinen. -- "Rakkaus on luja kuin kuolema," huokaili Kaarlo usein, -- mutta epätoivo ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan -- se kolkutti hänen sydämensä ovella ja väliin se valtasi hänet kokonaan. Toisinaan se taasen helpoitti niin paljon, että hän ajatteli: Ehkä Maria saa taipumaan isänsä mielen, vaikkapa se omituinenkin on. Yksi arvoton seikka vaivasi Kaarloa muun mukana: se, kun hänen isänsä ja Niemeläinen olivat ennen olleet vihamiehet keskenään, niin siitäkin syystä epäili Kaarlo aran asiansa menestymistä. Vaikka kyllä isänsä oli kuolinvuoteellaan pyytänyt Niemeläiseltä kaikkia anteeksi, hän kuitenkin pelkäsi vielä olevan Niemeläisen itsekkäässä sydämessä jotakin kaihoa.

IV.

Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä huolehtinut ... jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja sanoi: -- Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata... Sinun sopii paremmin olla iloinen ... kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.

Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti, mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi: keitähän nuo sitten ovat?

-- No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt ... ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen... Mitäpä syytä siinä on kieltääkään... Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä saakin etsiä monesta pitäjästä... Ei mitään puutu... Se onkin onni ja vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle...

-- Mutta isä ... antakaa anteeksi ... minä en koskaan aijo mennä Juuselle puolisoksi.

-- Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan ... johan on aika, että joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi ... sanoppas mitä Juuselta puuttuu.

-- Rakkautta puuttuu... Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä...

-- Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia ... vallan lapsellisia... Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää ... jos hän ei sinusta pitäisi?

-- Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa ... ja arvelee minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.

-- No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä lisääntyisivätkin?

-- Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi, kuin onkaan ... en sittenkään voisi mennä hänelle.

Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: -- Sepä saadaan nähdä!... Ensi lauantaina tulee sulhainen ... silloin päätetään asiasta...

-- Päättäkää vain ... vaan en minä...

-- Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven jälkeensä.

Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden, mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä elämässään suvaitsemaan. -- Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen ... hän ajatteli yli pitäjän, vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.

Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; -- mutta eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa kosimaan entisen puheen mukaan.

-- Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.

-- Mitäpäs sillä vielä tehdään ... minä ajankin itse asiani, niinkuin sanotaan herrassäätyläistenkin tekevän ... ja voidaanhan se puhemies jäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta ottamaan.

-- Niinpä niinkin -- mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan tapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä, miksi sitä muuttaa tarvitsisi ... mutta olipa se meidän kesken miten hyvänsä... Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä Mariallekin.

Näitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.

Isäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken... Maria aikoi seurata isänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: -- Elkääpäs menkö ... minulla on teille sanomista...

Maria pysähtyi. -- Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: -- Ettekö, Maria, tahtoisi tulla minulle ... isänne kanssa siitä olen keskustellut ja ... hän lupasi puolestaa ... nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne, tuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?

Maria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta kuitenkin ujostelematta vastasi: -- En koskaan ... etsikää vain muualta emäntää Markkulaanne.

Tämä vastaus hämmästytti Juusea. -- Hiisi vieköön, eihän täällä taida päästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja hetken vaiti oltuaan kysyi: -- Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?... Talo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin ... ei ole velkaa eikä perintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen ... eikä liioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja sotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa... Rahaa on säästössäkin ... mitäs puuttuu...?

-- Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.

-- Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään vikaa? Jos on, niin korjataan.

-- Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava ... se on mahtavamman asia, sanoi Maria surullisesti.

-- Sepä ihmeellistä, -- joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin, minä rakastan teitä ... minun pitäisi saada...

-- Minkätähden minua rakastatte?

-- Minkätähdenkö ... no kun olette kaunis ja ... änkytti Juuse.

-- Ja rikas, jatkoi Maria.

Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: -- Milläs kannalla on asiat?

-- Eihän siitä mitään valmista taida tulla... Maria kieltää suorastaan, sanoi Juuse.

-- Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.

-- Olen, rakas isäni ... ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria rukoilevasti.

-- Tiesin kyllä... Mutta se ei auta... Eläkä, Juuse huoli olla pahoillasi... Semmoisiahan ne naiset aina ovat ... niin kauvan ne vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat ... mutta kyllä he siitä tasaantuvat -- jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi vaimovainajanikin kanssa ... hänpä vastusti oikeen vesissä silmin ... mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. -- Eikä tässäkään muuta tarvitse, kuin että tehdään kaupat ... suostukoon Maria mielellään taikka väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään ... eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä ... niin minäkin tahdon nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. -- Mitä lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta ... sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin rikkaillakaan ... sitä minä en ota ymmärtääkseni.

Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään muita.

-- Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä ... enkö minä sitä jo ole kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule... Kuinka minä kehtaisin vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille ... onhan se tapana, että silloin aina pidetään kestit ... enkä minä siinäkään tahdo olla miestä turhempi.

Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan ... huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.

Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, -- mutta kuitenkin, ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan, oli hänen sydämmensä pakahtua. -- Tämän Marian surun ja vetistyneet silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä, siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?

-- Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.

-- Älä sentään sure ... koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.

-- Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.

Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia, omituisella hälinällä. -- Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan Markkulan Juusen morsian.

Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: -- Jos Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen tarvitsee Mariaa väkisin kosia!

Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. -- Isäntä yksin pysyi vakaana ja sanoi: -- Lapsilla on lasten mieli, mennessään tuvasta ulos.

V.

Mitä nyt mietti Juuse kotiin päästyään? Hän oli niin oudolla mielellä siitä, kun tyttö piti vastaan, ja aprikoi päänsä ympäri, mikä siihen syynä mahtoi olla. Hän milt'ei jo katunut, että oli alkanut koko kosijoimisjutun Marian kanssa. -- Olihan niitä tyttöjä muuallakin, jotka tietysti tulisivat hyppien taloon, arveli hän. Enkä voi ymmärtää sitä, minkä tähden minun tarvitsee vasten toisten mieltä ketään pyytää... Mutta kun nyt jo kaikki tietävät, että olen Mariaa kosinut, ei muu enään auta, kun tehdä päätös asiasta, sitä parempi, jota pikemmin ... vaikkapa niin ja näinkin ... tämänmöisen pojan ei sovi rukkasia saada ... sehän olisi varsin arvoani alentavaista. -- Onhan Maria siksi viehettävä kuin muutkin tytöt ja -- päälliseksi niin rikas, niin mahtavan talon tytär...

Näitä arvellessaan kiihtyi Juusen mieli yhä enemmän Mariaan. -- Nuo Marian sanat: -- Kaarloa rakastan enkä ketään muita, ne näpittivät hänen sydämmessään. Hänen tuntonsa rupesi taas tutkimaan. -- Mitä kummaa hän Kaarlossa rakastaa ... mikä siinä häntä paremmin miellyttää... Olihan hän monta vertaa rikkaampi Kaarloa ja -- kunnioittavathan häntä toiset ihmiset isostikin... Varmaankin on Kaarlo Marian vietellyt joillakin suloisilla sanoilla, niinkuin sitä jo Niemeläinen arveli. Kyllä minäkin olisin niitä osannut lasketella koko joukon ... mutta enhän minä ketään houkutella tahdo. -- Ahaa! annahan olla, onpa minullakin keinoja...

Tässä pöllähti Juusen päähän pienen kepposen tekeminen Kaarlolle siitä, kun tämä oli hänen tiellänsä mokomassa kosioseikassa. Hän istautui pöytänsä ääreen, kirjoittaakseen Kaarlolle kirjettä. Kirje valmistui, ja sen kirjoitti Juuse Niemelän Marian nimeen. Siinä muka kutsui Maria Kaarloa tulemaan Niemelään, sanoen siellä olevan itsellään jotakin uutta hankkeessa. -- Juuselle osaantui kirje niin onnistumaan, että siinä ei voinut Kaarlo petosta aavistaakkaan. Sitä pani Juuse renkinsä viemään Ojalaan, käskemällä: -- Jos Kaarlo kysyy, kuka kirjeen lähetti, niin sano Niemelän Marian lähettäneen, ja sano myöskin, että Markkulan Juuse on Niemelässä. -- Muistatko nyt niin toimittaa ... palattuasi saat palkkasi.

-- Olkaa huoletta, vakuutti poika ja lähti matkalle.

VI.

Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, -- siksipä istuikin hän syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa, ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.

Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki... Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin masentavasti. -- Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan ole minua oikein rakastanutkaan ... sitä kuitenkaan en tahdo epäillä ... mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.

Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; -- Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa ... mutta voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta... En koskaan... Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä ... mutta sitä en voi täällä tehdä ... sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään. Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan ... siellä elämän taistelussa kadotkoon kaikki!