Part 9

"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita..."

"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, -- oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"

"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni siihen syypääksi."

"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi", sanoi Gabrielle nauraen.

Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he tämän keskustelu-aineen.

Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.

Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!

Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä vainiolla onnistunut!

Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin, ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"

Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa hauskaa tavata sinua jälleen!"

Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen; nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.

"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä! No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner, naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan..."

"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän ... vähän..."

"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä. Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä ... vaimo, kahdeksan lasta ... koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa. Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin on lapsia?"

"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei ole lapsia..."

"Ohhoh ... vai niin..." sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta, tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta mihinkä sinä menet? Vai niin ... sinnepäin, jos sallit seuraan sinua kappaleen matkaa..."

"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös Drottning-katua pitkin.

Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili Robertia.

"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut jonakin päivänä käydä luonasi..."

"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."

"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä ... tulee hyvin hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä viehättävämpi... Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata. Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan minulle jotakin sopivaa henkilöä?"

"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä edesvastausta että paljon vaikutusta..."

"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta -- tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen... Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia... En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."

Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.

"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"

"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."

"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."

"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.

Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.

Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet, voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.

Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino, jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie, joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."

Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut. Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä, pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää.

Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene, mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä menen."

Mutta -- Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti vaikeisin ja tukaliin oloihin.

Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi. Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi."

Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa hänelle kaikki.

Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu, jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen ruumiilleen ja kasvoilleen.

Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt, että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen, jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.

Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa tämän toimissa, -- kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo ainoa seikka -- ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään -- ja tämä eroitti, varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä hetkellä toisistaan.

Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.

Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.

Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.

"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on jotakin sinulle sanottavaa..."

"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.

"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"

"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.

"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle, että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."

Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli koskenut kipeästi lausua nämät sanat.

Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.

"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaan Robertiin tuijottavan katseen.

Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä häneltä...

"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut tehdä täällä."

Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert, viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin voisit vaikuttaa enemmän hyvää... Jos tulisit Haaparantaan, niin luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja päinvastoin..."

"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun mennä."

Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä -- tuon rakkaan kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla, tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.

"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua rasittavalta.

"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos, kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa, ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet saanut aikaan köyhien hyväksi -- luultavasti yhtä paljon kuin tulet sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää toimintasi täällä?"

Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena, mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin, täytyy nauttia, -- jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton, oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani, epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä ... minusta koko olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, -- kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"

Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:

"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.

"Vaan en voi sitä auttaa ... en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia kertoja itsekseen.

Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti hänetkin nousemaan.

"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin: 'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"