Part 8

"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta, sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut onnelliseksi!"

He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos", puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.

Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään, Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.

Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.

Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen kai'un.

Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella, mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle ei ainoastaan maallista onnettomuutta -- joka kuitenkaan ei merkitsisi paljoakaan -- vaan vielä ikuisenkin?

Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon. Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki -- rakkaus, onni, ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta -- kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.

Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.

Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi", jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni ... sanoakseni... Oletko jo ... jo ... ottanut kuulutuksen?"

"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä sinua vaivaa ... mitä on tapahtunut ... minkätähden tahdot minua tavata -- sinä peloitat minua, Gabrielle..."

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta ... mutta ... olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua ... itseäni ... keskenäistä suhdettamme... Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi... Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan ... kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin... Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi ... minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla..."

Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.

Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen -- vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen -- ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.

VI.

Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.

Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.

Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.

Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.

Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."

Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.

Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.

Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos. Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.

Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.

Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.

Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.

"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan -- minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"

Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle. Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.

"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua -- saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"

Robertin kasvot synkistyivät.

"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna..."

"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois ... tänään hän on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka monen ihmisen luona... Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan toisenne ... hän on viehättävä olento ... saatpa nähdä..."

Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia.

"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.

"Mieheni, -- serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.

Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui, luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.

"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava mitä olette minulle antaneet..."

"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella, jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä, kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi..."

Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.

"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita ... ja mitä saarnamies sanoo ... jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin sellaista kuin tänään, niin..."

Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.

Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:

"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."

"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste? Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi -- saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"

"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."

Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.

Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.

Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? -- saattoi hän silloin kysyä itseltään, -- eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?

Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi ... en voi saada aikaan mitään ... se oli erehdys ja elämäni on menetetty."

Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa. Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia. Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e. Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.

Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen:

"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"

Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?

Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.

Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.

Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita. Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.

Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?" Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.

Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?

"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.