Part 7

Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.

Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä ... kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"

Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?" Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä -- silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.

Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:

"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."

Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi -- ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.

"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se ... on se ... toistaiseksi salaisuus ... ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä ... ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle ... tahdon itse pyytää hänen suostumustaan..."

"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja -- hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."

Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin Gabrielleen.

Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.

Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut. Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.

Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi hänet tästä!... Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!

Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa, johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä mielikuvia, jotka hälvenivät.

Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.

Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"

Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi, järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille raamattunsa lukeakseen sitä.

Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut? Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi, sorretuksi?...

Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä, jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa, varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"

Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon", kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla, rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi ... eikö se ole..."

Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä... Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa ... niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut ... säästä minua ... ei tätä, en voi ... en voi..."

Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."

Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"

Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen. Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"

Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.

Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

V.

Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.

Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen. Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun...

Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois." Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen. Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, -- jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään. Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi -- epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin -- olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta? Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää... Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, -- jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.

Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä, mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin, nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota hänellä ei ennen ollut.

Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee, hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.

Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen. Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen; kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun, kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati sovitusta.

Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.

Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa. Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen kihlauksen olevan purkautumaisillaan.

Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.

Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista."

Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.

"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun, joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele saavuttaakseni rakkauttasi."

Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.

Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla, joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin hauskaksi ja miellyttäväksi.

Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu. Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi, jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä, joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta, kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia, koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta kukoistukseen.

Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen, pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.

"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin, "löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt ... nyt, kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös ... nyt se tuntuu ... minusta niin pelottavalta... Olen niin raskaalla mielellä ... teenkö oikein ... teenkö oikein ... ruvetessani vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi ... ehkä henkisesti masentaisinkin sinut ... en tiedä miksikä ... mutta nyt juuri on keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi ... on aivan kuin olisin saanut uudet silmät nähdäkseni..."

Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.

Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?

"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna, "oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun. Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie meidät satamaan..."

Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.