Part 5

Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa, kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.

Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan, vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun epäselviä säveleitä.

"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse tunkeutuu esiin ... hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen ... toinen ympäristö, uudet vaikutukset ... niin, hän on totuuden rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni, joka luulee siellä olevansa..."

Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat, alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa, se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.

Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, -- Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin, keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.

Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla -- pastori oli silloin ollut lähes kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän lähtisi sieltä pois -- teki seurue tuollaisen huviretken erääsen, lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut, veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän lausui auringon laskiessa. Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.

Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta, istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi. Tästä seurasikin, että kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli, vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.

Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään. Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.

Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät hienoilla, epämääräisillä värityksillä.

Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat. Elämän ihanuus, nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys...

Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas, joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.

"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen portaita kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä, pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"

Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös portaita huoneesensa.

Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos. Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu, milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan avaruuden läpi...

Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä tunne salaisesta onnellisuudesta, joka -- hänen tietämättään mitenkä ja milloin -- oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava uni, jota hän ei rohjennut uskoa -- ikäänkuin outo ja samalla niin tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli...

"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa tätä vienoa unelmaa, -- "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä ainoa olisi kaikki kaikessa..."

Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan antautua tähän uneksimaansa elämään, -- ja omituiset, ihanat kuvat, täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.

Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt, tulinen halu valoon, elämään. -- -- --

Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti. Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä vavistuksella. Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä. Oliko tämä se morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö, joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen kiihkeällä ikävöimisellä.

Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti: "Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi. Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään, jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta naiselta.

On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin, olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua ... osoita minulle tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.

IV.

Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi myöntävästi.

Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi lukea.

Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin rikki.

Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.

Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.

Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa pyyhki poskiaan ja silmiään.

"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"

"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat, olkoonpa se sitten henkilö tahi ... tahi uskonnollinen vakuutus... Olen aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista..."

Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.

"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin, soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa: mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä ihailematta..."

Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:

"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä..."

"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn, leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia, johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen, että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä surmata..."

"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.

Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä vastaamaan:

"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"

Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.

"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia -- jos kohta ne eivät olisikaan rumia!"

Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt näytti olevan parempi.

Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä, mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."

Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?

"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan, ohjasi askeleensa puutarhasaliin.

"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."

Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta "ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan teroittaa kuulijainsa mieliin.

Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta häntä olisi voinut nukuttaa.

Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta. Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta vastaan.

Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan. Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä. Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä jokaista paikoillaan.

Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi syvään ja sulki kirjan.

"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen nuoriin tyttöihin.

"O ... on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä surullisesti ja pitkäveteisesti: "O ... on",

Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.

Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.

Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja heittäytyi Gabriellen syliin.

"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"

"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää lukevan meille!"

Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi veitikkamaisesti:

"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"

"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän tulisi saamaan.

"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.

"Hän, kuka hän?"

"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi. "Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"

"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin kanssa!"

"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen, "mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää tahdo tunteakaan minua?"

"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".

"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina Rosenmüller."

"Josefina Rosenmüller ... vai niin ... sepä oli omituista", toisti Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä olet sen saanut?"

"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"

"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."