Part 4

"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."

"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"

"Uskon ... uskon sen kyllä..." vastasi Gabrielle vähän hämillään.

"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"

"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi ... yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta... Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."

"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.

"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."

"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"

"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"

"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."

"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista ... esimerkiksi ... äitipuoltani ... minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi -- pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena -- mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."

"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä..."

"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni..."

"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."

"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."

"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."

"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä..."

"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä..."

"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan..."

"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa", vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää, ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa, terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"

Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista, takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen, ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin, salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen silmiinsä.

Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä, vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan antoi surullisen viehätyksen...

Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen. Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.

"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan, joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."

Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi, rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä, että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt, joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä vieraalle.

Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, -- jonkinmoinen kumarrus, missä helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin lehmuskäytävässä."

"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi Ebba takaapäin.

Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.

"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin keikailevan katseen.

"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä, mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua; jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä..."

Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.

Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:

"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt soitan jo toista kertaa."

"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."

"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä, tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa lastenkin mieleen."

Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä ruokasaliin.

Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.

Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja tukahdetusta kiukusta...

"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti nyrkkiään, "minä vihaan häntä..."

Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.

Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.

Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä näkee käärmeen pään nousevan vierestään.

"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni, jos voisin päästä pakoon ... tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys suhisisi ilmassa ympärilläni ... oi, jos minä vaan..."

"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan lääkäriä."

"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta, "minulla vaan ei ole nälkä."

"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."

Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.

"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."

Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.

"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.

Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa. Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä. Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.

Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin. Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.

Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.

Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.

Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.

Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja rauhoittaa.

Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä, innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.

He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta, Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä, antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja ihailusta.

"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja sanoissani pysyn."

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden osoitusta, sanaa, katsetta... Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan Lars Petterin tytön kanssa.

Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.

Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala, koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua, tuotti hänelle lapsellisen ilon.

"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."

Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski synkkänä uutterasti sen silmukoita.

Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle kaatoi vettä sairaan suuhun. Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle, että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta kreivitärtä jättää.

Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen tallirengin viemään pois hevosia.

Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.

Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.

Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi pastorille.

Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.