Part 3

Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen värityksen.

Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.

Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä, vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.

Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä hillitsemisen puutteesta.

Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan puolelta tullut kysymykseenkään.

Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e. Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen, varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.

Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee, ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.

Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan, ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä, tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä, jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista kolmesta tytöstä.

Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa -- mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty -- heittäytyi hän naisellisen kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti, ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo, koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.

Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.

Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan, mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli, pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan, vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen, katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa. Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia, päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta äitipuolesta.

Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä, suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia -- ja kun tämä yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat, tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.

Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina, tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat! Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää, anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa, vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat, saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.

Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta. Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.

Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten Gabriellen oli tapana sanoa.

Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet tointua moneen aikaan.

Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he hämmästyksestä punehtuivat.

"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku ikävyys!"

Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille, jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet, vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.

Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä, tavallista oikullisemmaksi.

Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut -- hänen varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten seuratovereinsa kanssa, -- mutta hänen huvittelemis-halunsa oli kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä, sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein, että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.

Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen, sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään. "Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa, filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.

Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja kosijansa.

Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai, jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä seuraavalla viikolla piti kreivin perheen -- kreivi itse aikoi viettää kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, -- muuttaa Säboholmiin, vanhalle Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.

Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen kanssa.

Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat järjestetyiksi.

Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot, joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän, vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.

Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire, että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään. Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo, pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.

Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy, kun hän lausui matalalla äänellä:

"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"

Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.

"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,

Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat; "tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin tarttua ja tutkia niitä.

Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.

III.

Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.

Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.

Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.

"Suokaa anteeksi, että häiritsen ... en tiennyt teidän olevan täällä ... lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.

Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.

"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai kuinka?"

"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista ... etenkin tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala..."

Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.

"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi, ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."

"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert hymyellen.

"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.

"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä, että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello seitsemän..."

"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.

"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä teille todellakin niin suurta onnea?"

"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"

"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän, nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa: onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki, jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat onnellisia -- kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia, toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."

Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön, levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.

"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen äkkiä.

Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.

Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti, melkein ankarasti:

"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla onnellinen..."

"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.

"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu ainoastaan tahdosta."

"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen?"

"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla onnettomia."

Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.