Part 26

Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä, näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen, työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja kärsimysten ketjuun...

Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa, yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi, miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä sopissa... Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran alkulähteellä, -- syntyessä ja kuollessa -- kuului raivoisia tuskan huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta...

Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä, olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua heitä tulemaan _hänen_ luokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme naurettaviksi?...

Mahdotointa ... mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!...

Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään; Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä...

"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan, "lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa lapsenne _sen_ syliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai aavistaakkaan."

Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa, ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi puoliääneen:

"Kuinka ihanaa ... miten autuasta... Jesus ottaa sen huomaansa ... minä en tarvitse sitä kantaa... Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."

"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin..."

Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus ... siunaa häntä..." jonkun kerran vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina äkillinen, tuskallinen väre.

Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen kädestään ja nousi seisaalleen.

"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson, ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."

Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta, kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät yhä ankarammiksi.

"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."

"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvojansa.

"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä ... voi, ystäväni, lähtekäämme nyt vaan ... sinun täytyy päästä rauhaan ... en voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja..."

"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa, "totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia kipuja kuin nämä, _menehtymättä_ kärsimyksiin."

"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."

"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee Kristus, _kärsivä_ Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen kauttaan joka minua vahvistaa."

Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi. Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti, että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.

Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan, seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.

Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan, kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä, rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään. Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.

Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta. Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna etäältä saaristosta...

Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin. Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.

Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.

"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun täytyy kuunnella... Tämä rauha ... tämä tyyneys, joka levenemistään levenee ... tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta ... ijäistä lepoa! Meri on niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää edessämme... En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä iltana ... mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön ihanuudesta ... tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta tuntuu niin äärettömän helpolta ... tämä hiljaisuus on lievitystä, tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi minussa ... minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä kauvas ... kauvas pois ... tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin tunturijärviin..."

Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.

Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.

Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta, ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset -- yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto -- kaikki näkyi nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa sisimmässä.

Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja, hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään... Hän ei voinut itkeä; katseensa oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.

Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.

Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.

"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua väsyttää, ja luulen voivani nukkua..."

"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole sanonut paljon ... tiedäthän ... luontoni on umpinainen, mutta ... mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa ... katumus ... kaipuu ... tämä kauhea talvi... Robert, voitko ... minun täytyy kerran rukoilla sinua ... anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi, että olen ollut niin huono vaimo ... unohda, jos suinkin voit ... tämä talvi, joka kenties on syynä sairauteesi ... suo anteeksi..."

Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet katsomaan ylös päin.

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla, niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja rakkaudessa -- se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt levolle ... yö on jo pian lopussa ... ja minä tunnen itseni väsyneeksi."

Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.

Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin edellisenä iltana.

Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen, ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta, jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus, tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen keskellä... Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa, miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.

"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä. Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä oikeastaan vaan olinkin häpäisijä -- sillä häpäisijä _on_ jokainen, joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut usko on kauhistavaa, petollista. _Rakastan_ Kristusta, vaikken häntä _omista_. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon _ihanuus_ viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan... Nyt nyt tunnen eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon oppina käsittämisen ja _voimana_ omistamisen välillä... Mutta nyt on liian myöhä ... minä kuolen ... eikä kukaan saa kuulla todistuksiani..."

Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa ... mieluimmin tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti..."

Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan takaisin, lausua:

"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä, uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä -- kuolon ovelta kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa, kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."

Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas entisen selkeytensä ja voimansa.

Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen. Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä, istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja totiselta... Hän kuuli äänen monet eri väreet ... näki hänen nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa... Ja hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti lupaavan niin paljon onnea ... joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun lemmestä ja ilosta...

Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin _hän_, tuo luuranko, jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä. Miksi ... mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?...

Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.

"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että täytyy kärsiä niin paljon voidakseen _kokonaan_ antaa sydämmensä Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen... Mutta minä olin kova, kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari... Sitäpaitsi onhan pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa, niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka _eivät_ ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa ... jos voisin sanoa heille, miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät kuolinhetkenä... Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka onnetoin ... etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään ... en yhtään minään..."

Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä, silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa jälkeen: "Jumalani ... isäni..." Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään, väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus ... Vapahtajani..." Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa: "ei ... ei ... älkää koskeko minuun ... en voi kestää ... kaikki on pian ohitse..."

Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.

"Kristus ... elämä ... valkeus..." huudahti hän selvällä äänellä.

Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus, puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.

Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui ijäisen elämän koitto.

* * * * *