Part 25

Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina ... "kunhan vaan ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa, "kotiin ... kunhan vaan ehdin kotia... Gabrielle ... missä hän onkaan ... tulen liian myöhään... Daniel ... ei, sehän on mahdotointa ... en ehdi kotiin..."

Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat, laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen, aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna maahan.

Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua. Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.

XVII.

Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut, joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta, eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet, niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut; epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan kutsuvan häntä veljekseen -- ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli uudelleen voinut alkaa rukoilla.

Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.

Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.

Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta, sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.

Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan. Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi: "en ... en ... ei vielä ... en tiedä ... en _voi_", heti kuin pastori totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene hänen luokseen?"

Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut: "älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä ... hän tulisi kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään olen ... jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan ... jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena kuin olin ... hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen saakka..."

Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen, saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa. Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.

"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.

Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut? Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"

Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti väsyneenä silmänsä.

"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun täytyy tavata minut tässä tilassa, ... näin toivottomasti sairaana. Vielä on jälellä kaksi kuukautta ... ymmärräthän ... en tahtonut häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan sinua... Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole rehellistä ... sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi tehdä paljon sellaista ... josta sitten ei kykene vastaamaan ... nyt tilani herättää sinussa osanottoa ... sinä unohdat kaiken muun ... mutta muistaos ... sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan muutosta..."

Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.

Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.

"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin kuuluvasti, "tarkoitan, että ... vaikka ... vaikka en olisi saanutkaan sähkösanomaa ... olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt _liian_ paljon tämän vuoden kuluessa ... en voi sitä nyt kuvailla ... sinä olet liian heikko ... minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen ... oi, ystäväni, kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä ... kaikki se on palanut poroksi ... minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain muuta ... jotain, minkä eteen kannattaa elää ... jotain, jonka sinä olet opettava minulle ... johon olet johtava minua... Saanhan pysyä luonasi ... tahdothan unhoittaa ... tarkoitan antaa anteeksi ... minä..."

Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja peitti uudelleen käsillään kasvonsa.

Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.

"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa -- minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin sinulta mahdottomuuksia -- minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen. Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä, ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että, joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa työskennellä kuten ennen -- oletko varma siitä, ettet sitten enää ikävöisi..."

"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan revit sydämmeni kappaleiksi ... älä enää kysy noin ... en voi kestää kauvemman... Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin mielessäni, tiedän vaan _yhden_ asian, sen ettei minua enää koskaan, ei milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun. Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua niin ... niin suuresti ... että uhrasin kaikki ... nyt en sitä ymmärrä. Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä, vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen ... koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi ... oi, kuinka turhamainen olin ... yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta... Tanssiskelin ... ja minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave ... kävin teattereissa ja laulajaisissa ... ja mielestäni kaikki oli tuhmaa ja naurettavaa... Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu ... niin, minä olinkin noiduttu ... elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut minun ... en voinut siitä irtaantua ... ja niin olin molemmilta puolin syrjään sysätty ... pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin! Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa siitäkään... Aah, Robert ... Robert ... sinun täytyy auttaa minua ... jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla ... sinun täytyy antaa minulle anteeksi ... olla minulle armollinen ... ohjata minua..."

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se, että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä, mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi ovatkin vaan paljasta valhetta, -- ettei mielen sammuttamatointa ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin -- nyt on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa ... vapaa etsimään uutta ja -- korkeampaa... Jumala siunatkoon sinua, rakastettuni, johtakoon _hän_ sinua, johtakoon meitä molempia vastaisuudessa." -- -- --

Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.

Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan rakkauden ympäröimänä.

Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa, rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen, sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.

Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen, poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.

"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa, "nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä ... sisimmästä, todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä? Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, _on_ todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta ... mutta nyt vasta hän on tullut esiin ... nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi Jumalan meihin painaman kuvan ... se on kahden elämän, kahden voiman välistä taistelua..."

Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.

Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään, tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että pastori voisi tulla nyt heti.

Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.

"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen. Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"

"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa, "hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin, kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut, ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana, vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori. Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."

"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs onkaan, tehän olette Larsson Själasta."

"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa, "pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin kymmenen minuutin jalkamatka."

Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa valmiiksi matkaa varten.

"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet, vaikka sinulla ei ole voimia siihen..."

"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti, "eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on vaan kymmenen minuutin taival."

"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan..."

"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti, "Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä en _voi_ olla menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä iltana."

Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista soturia pysymästä paikallaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."

Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.

"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kyllä _sinunkin_ itsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin ymmärtämättömästi."

Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään. Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.

Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat saapuneet toiselle puolen järveä.

Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.

"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista ... se on jotain ylenmääräistä ... kiihtynyttä ... oih, minä tiedän varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."

Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.

"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta, ja että täytyy mukautua siihen... Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin hän tietysti uskoo sen..."

Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa, vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään ilmoittamaan pastorin tuloa.

Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.

"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!" Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä joutuukaan!"

"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki hyvään päätökseen."

Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään, aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana. Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni tupaan.

Eräs naishenkilö -- naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen syntyessä -- ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota, kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.

Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja lakkaamatta valitellen.

Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään vankalta naiselta.

Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun epäselvän sanan.

Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän, hämmästystä ilmaisevan katseen.

Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen toista kättään.

"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti hymyillen, "ettekö tunne minua?"

"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta, "voi, herrajesta!"

Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.

"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaan _yksi_ käsi, yksi vaan ... oi, oi, oi ... ja se on minun syyni ... syy on minussa ... minussa..."

Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.

Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.

"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."

"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo, joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta, semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan ... ja..."

"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä, olenko sitten, enhän ole?"

"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti! Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi..."

Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.