Part 23

"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side; joka minua kiinnittää määräämällä, että _täytyy_ uskoa ja silloin minä ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni", lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' ... kaikki, kaikki on minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua. Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi kielin kertoa... Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa -- runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin ... niin ... olet oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani ... mutta ei siinä kyllin ... minä luopuisin kaikesta ... katoaisin ... ja jollei minussa vielä olisi jätteitä uskosta ... niin..."

"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä, joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia sanoja ei sovi lausua."

Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.

"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani odottaa ... väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää ... vaan ainoastaan lepoa ... jäljettömiin häviämistä ... kummallinen, erinomainen olemassa olo ... olisiko siis tarkoituksesi vain saada minut tälle kannalle ... riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin ... viimeinen ... ainoa ... suurin... Ilo ... ilo ... ihana, ihmeellinen sana ... joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini ... ilo puolison rakkaudesta ... ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa ... ilo työssä ... kaikkialta olet ilkkuen paennut... Mutta yhdentekevää ... en sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet. Mutta viimeinen, _ainoa_, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin ... petätköhän minut?..."

Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten. Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.

"Ystävä parka ... ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny ... koeta rauhoittua ... rauhoittua... 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä autettaisiin' ... se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah, tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu eriskummaiselta, mutta totta se vain _on_; nyt olet likempänä Jumalaa, kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot _uskoksesi_, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." -- -- --

Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa mielensä rauhaisammaksi.

Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan, eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen murtuneeseen tilaan.

Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä, lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän hetkiseksi näennäiseen eloon.

Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin ymmärtämättömyys tai teeskentely" -- niin hän tavallisesti ajatteli -- ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen, teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen ... juuri niin kävi kuin olin aavistanut ... kaikki on mädännyttä, kavalaa ... onttoa..." Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä ahkeroitsen ja teen työtä -- taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan tahratoin -- ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta, kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä, että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä ... onko siinä oikeutta ... onko rakkautta, _jos_ sinua Jumala on olemassa ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni..."

Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut, ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.

Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys, tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi syöksymään pohjattomaan syvyyteen.

Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään hävitystyön hänen sisimmässään.

Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan. Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus: se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena. Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon, mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.

Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, -- ja ne jotka luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään luulossaan.

Mutta _miten_ syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin pitkälle siis oltiin tultu -- hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon hylkyrinä...

No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä -- ulkonaisetkin siteet olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.

Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään, pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka, ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä, toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat, syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa, ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.

Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia, vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta ... joka on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen ... kadotukseen ... ihmisten ylenkatseen alaiseksi ... Jumalan hylkäämäksi... Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan murtaa kärsivän veljen ... se ... se saa kutsua itseänsä Jumalan lapseksi ... saa elää onnellisena tunnon rauhassa... Minua ... minua raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää ... ja ne saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja onnellisia ... ja minä ... minä olen kirottu ... kadotettu ... kadotettu..."

Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä, Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt, lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt ... ja nyt..." Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis ole mitään pelastusta ... onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan lopussa...?"

Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän tullessa...

Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä maasta välitä."

Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän. Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät... Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi... Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin... Kaikkialla hävitystöitä -- julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä -- ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen...

Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää, tällainen sattuman oikku... Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla: joko alistuu tai...

Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan -- niin kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon, hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä, vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon taistelusta?

Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä, kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan, löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.

"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, _yksi_ pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"

Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne, jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen, joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.

Tosin hän nyt oli raajarikko -- hengellinen raajarikko; hänestä oli raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi lepoa.

XVI.

Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.

Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.

Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan. Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan, toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan vielä itseäni."

Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."

"Veli, sinähän olet leppymätöin ... julma..." virkkoi Strand vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen elämä muodostuisi, jos ... jos ette enää koskaan saisi nähdä toisianne..."

Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.

"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää ... meille molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".

Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa...

Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen -- tavallinen asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti kätensä hänelle tervetulijaisiksi.

"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti, otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."

"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."

"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa. En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä, vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin on liian myöhään"...

"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan. "Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin kerran saada tietää totuuden."

"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen, "olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne, niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi..."

"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen, että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin, ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista, hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen kiitollinen."

Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi kärsimättömyyttä.

"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa harjaantumista hermosairauksiin?"

Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai rauhoittavaa lääkettä.