Part 22

Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa. Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita sanoja -- ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä -- noita arkoja ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita, joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa, käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa? Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja eriskummallisia?

Mutta tunsiko hän tosiaankin _iloa_? Tosin hän halusi päästä vapaaksi tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä kouristavalla tuskalla...

"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua rangaissut... Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti..."

Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.

"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.

"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt, noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta, mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin ryhdyt mihinkään päätökseen."

Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein säpsähti sitä kuullessaan.

"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit, jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä selvittämässä..."

Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:

"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon se _kuinka_ vaikealta tahansa. Voisin kestää _mitä hyvään_, jos vaan sillä voisin saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta, riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi, rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."

"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen sidottu kiinni sinuun ... vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua jättää... Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin keino ... itsekään et viihdy sen paremmin ... jätä tämä ilkeä paikka... Tukholmassa olimme onnelliset ... lähtekäämme yhdessä sinne takaisin..."

Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat, unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa, jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät, miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä täydellisen..."

"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja peitti kasvot käsiinsä.

"En ... en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään nostamatta, "ei nyt ... ei nyt ... riittäköön jo se, mitä on sanottu ... ajattele sitä ... rukoile ... olen tahtonut auttaa sinua ... näyttää sinulle tien ... enkä tiedä mitään muuta keinoa ... ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi ... jokin lievempi ... oih, Gabrielle, Gabrielle ... jos voisin jälleen saada sinut onnelliseksi ... jos voisin ... onnelli..."

Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä tarttumaan ojennettuun oljen korteen.

"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta..."

Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.

"Niin ... niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin tuulta -- ja niitän myrskysäätä ... sen täytyy olla, niin ... sen täytyy..."

Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.

"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."

Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet tuskin pysyivät auki.

Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa vasten.

Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua, Gabrielle raukkani."

Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. -- -- --

Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa, "pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero koko elämän kestäväksi eroksi.

Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt Norrlannin ilmaa -- mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä, tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta -- etenkin se, etteivät he olleet kirjevaihdossa -- niin useimmat empimättä lausuivat mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio, jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.

XV.

Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu -- puhuessaan jostain aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan, jota hän paraikaa valmisteli -- silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja elpyä kuni ennen.

Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi täydelliseen epäileväisyyteen.

Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, -- "en mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"

Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi, tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään, lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen luona.

Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt. Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan. Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus, että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi viralta.

Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin, hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.

Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta, kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä, mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset, kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa...

Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen lähestyvän vuodettaan -- tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle -- mutta hän hymyili ja puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet... He muka kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän vain poissa... Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta...

Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse, joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan, joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.

Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön, mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.

Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään keskeyttämättä:

"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle mentävän. Mutta on olemassa _eräs_ seikka, joka hiukan lohduttaa minua. Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla, katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi olevasi yksin..."

"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni..."

Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin olalle, "minuun koskee kipeästi ... kovin kipeästi... Mutta -- oletko ajatellut sitä, että on ollut _eräs_, joka on ollut vielä yksinäisempi kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat omaa vakaumustaan, _täytyy_ kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin? Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään. Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa, tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi, niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta, suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista on monessa suhteen ollut, mutta _sen_ tiedät sinä, Herra, ett'en koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner, tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien kunnioittama ja ylentämä!"

Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.

"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys sietämättömäksi..."

"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.' 'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen, "niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että ... perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut -- siitä minä olen varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen sanovan että on hänelle mieleinen."

Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat, synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus "suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan, soitellen viuluaan myöhään yöhön...

"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen, "elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"

"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen, niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut olemassa _eräs_ -- _hän_ jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan lakkaa rakastamasta -- niin aivan varmaan en ollenkaan empisi sanoessani narrin nimen!

"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä; kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni ... huolehtimatonna menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa jotain sulle suoraan?"

"Kyllä ... saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan kärsimättömästi.

"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi sen ohessa turmeltuu perin pohjin."

Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.