Part 21

Robert ojensihe; hän vaaleni entistäkin kalpeammaksi ja silmänsä säihkyivät.

"Se mitä nyt sanoit, oli ruotsalaisen rahvaan häpeällistä panettelemista", huudahti hän liiallisen hermostuksen kiihdyttämänä. "Minä tunnen sen yhtä hyvin kuin sinä, ehkäpä paremminkin, ja tiedän, että se työnantaja, joka palkkoja määrätessään _etusijassa_ katsoo sitä, että työkansalla on kohtalaiset tulot, vasta toisessa sijassa jako-osuutta, sekä antaa terveellisiä ja hyviä asuntoja ja suhteellisen työ-ajan, voin panna kunniani pantiksi siitä, että jos häntä työnantajana jokin seikka huolettaisi, ja hän kutsuisi työmiehet kokoon ja luottamuksella sanoisi heille: 'ystäväni, niin ja niin on lailtani, älkää syöskö minua perikatoon, tekemällä lakkoa, kun ajat parantuvat, saatte toiveenne täytetyiksi. Haluatteko auttaa minua?' Se työnantaja ei saisi muuta vastausta kuin yksimielisen 'tahdomme', eikä kukaan hänen työmiehistään enää ajattelisi lakkoa. Ruotsin kansa ei ole Engelbrecktin ja Kustaa Vaasan ajoilta huonontunut siihen määrään, ettei sillä, vaikka se monossa suhteessa olisikin erehtynyt nykyajan harhaoppeihin, olisi tallella hyvä, uskollinen mielenlaatu!"

Hän löi nyrkkinsä pöytään, nousi äkkiä ja kävi kerran poikki lattian. Bernfelt seurasi hänen liikkeitään osittain pilkallisella, osittain hämmentyneellä katseella.

"Niin. voithan mahdollisesti olla oikeassa", sanoi hän, kun Robert jälleen oli istunut tuolille. "Kun meistä tulee täydellisiä, silloin muuttuu kaikki hyväksi, siitä olen yhtä vakuutettu kuin sinä. Vaan siihen saakka on meidän mukaantuminen asioihin sellaisina kuin ne ovat. En kiellä Käppingen työmiesten vaatimusten olevan oikeutettuja, vaan en voi vastata kaikista Pohjois-Rnotsin yhtiöstä. Kukin saa lakaista puhtaaksi oman ovensa edustan ja minä puolestani voin kunniani ja oman tuntoni kautta sanoa, että Ryforsin työväellä on hyvät olot. Voin vakuuttaa sinulle", jatkoi hän taas vanhalla keveällä äänellään, "ettei kellään työmiehistäni koskaan ole ollut niin paljon huolta ja selkkauksia, kuin minulla nyt kuluneena vuonna. Kymmenen lapsen kasvattaminen ei ole niinkään helppo asia, varsinkaan kuin pari näistä antavat hyviä aiheita siihen luuloon, että tulevat saattamaan yhtä paljon ikävyyksiä ja rahanmenoa, kuin itse ennen vanhaan omille vanhemmilleni. Ja sitten tuo kesähuvila, jota vaimoni vihdoinkin sai minun rakentamaan, ja joka nielemällä nielee rahoja. Ei, haluttaisi sanoa työmiehilleni: onnellisia ihmisiä te, jotka ette mitään omista."

Robert ei vastannut, Bernfeltin puhuessa hän mielikuvituksessaan näki komean rahoja nielevän huvilan vieressä pienen likaisen hökkelin, jossa kylmänä talviyönä makasi kymmenkunta henkeä ja lumi läjäytyi kokoon oven ulkopuolella ja hataroista seinistä tunki jääkylmä viima huoneeseen.

Vaan mitäpä hyötyä olisi ollutkaan tuolle järkähtämättömälle lapselliselle itsekkyydelle saarnaamisesta?...

"Niin, velikulta", jatkoi Bernfelt nousten seisaalleen, "me työnantajat emme tosiaankaan ole sellaisia veren imijöitä kuin luulet meidän olevan. Vakuutan sinulle, että korkein toivomukseni on se, että työmieheni tulisivat hyvin toimeen ja olisivat tyytyväiset. Käsitän myöskin varsin hyvin, että työmieskin on ihminen, joka voi vaatia vähän hauskuutta ja mukavuutta. Sentähden olenkin, mikäli mahdollista, täyttänyt heidän toiveensa. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, kello jo käy kahtatoista, ja olemme molemmat väsyksissä. Terve sitten, veli hyvä, olen kovasti pahoillani, että näytät noin huonolta, ethän vain rasittane itseäsi ylen määrin täällä? Tietysti kaikki parannuspuuhat kuten kirjasto ja muut mitä olet järjestänyt ovat hyvään tarpeeseen, mutta älä ryhdy liian laajoihin hommiin ... tuollainen työ vaan vie paraan mehun voimista, etkä sinä suinkaan tule saamaan mitään kiitosta siitä. Sano terveisiä rouvallesi, toivon huomenna saavani tulla teille vieraisille. Hyvästi!"

Herrat kättelivät toisiaan ja vaihtoivat vielä jonkun sanan keskustelemastaan aineesta; sitten Bernfelt, sanottuaan vielä ystävällisen hyvästin, lähti Robertin luota.

Sydämmensä tuntui jotenkin keventyneeltä, kun hän pimeässä pyrki sahanhoitajan talolle, jossa hän otti asuntoa Ryforsissa olonsa ajan. Mielestään hän oli menetellyt viisaasti ja hienotunteisesti, antanut Robertille viittauksen siitä, ettei hyväksynyt hänen sosiaalista katsantokantaansa, eikä kuitenkaan ollut loukannut vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriansa, jota hän ei olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut pahoittaa. Tietysti hän ei juuri ollut seurannut sahanhoitajan loppuehdotusta, ja lähestyessään tämän asuntoa, muuttuivat hänen miellyttävät, itseensä tyytyväiset tunteensa hiukan levottomiksi, mutta sen levottomuuden hän heti sai poistumaan ajattelemalla: "ei hätää mitään, nyt hän mörisee ja pauhaa, vaan kai se pian menee ohi. 12,000 kruunun palkasta luopuminen ei käy niinkään helposti, lukuun ottamattakaan muita pikku etuja!" -- -- --

Seuraavana aamuna ryhtyivät kaikki ryforsilaiset jälleen työhön. Pari päivää myöhemmin seurattiin Riselan tehtaassa heidän esimerkkiään, ja viikon kuluessa olivat lakkolaiset, Käppingen työväkikin lukuun otettuna, kykenemättöminä vastustamaan ylivaltaa, luopuneet vaatimuksistaan ja alkaneet työn. Tyytymättömyys oli siksi kerraksi tukahutettu, vaan siihen sijaan se miilujen tulen tavoin pysyi vireillä ja leveni tyynen pinnan alla.

Ryforsista lähtiessään Bernfelt vielä mielihyväkseen näki sahanhoitajansa täydellisesti leppyneen pastoriinkin. Lakon päättymisen herättämä yleinen tyytyväisyys tarttui sahanhoitajaankin ja sai hänen tuntemaan Robertia kohtaan jalomielistä anteeksi antavaisuutta, jota tavallisesti osoitetaan voitetulle viholliselle.

XIV.

Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä, vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin, jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.

Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan järkeis-uskontoa kohti.

"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena, "ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen ihmetyönsä".

Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin, että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut kohteliaaksi pastoria kohtaan.

"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"

Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua, hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.

Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan pitkään jäädä."

Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää -- hän ei ollut vielä selvin sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä. Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto, kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain kiusasi häntä -- kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään. Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se, ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa, tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan. Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain hyväillen lohduttelivat.

Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.

Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen, ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä, poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka _täytyi_ jälleen palata.

Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta, jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta, jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.

"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla loppu ... en voi jatkaa tällaista elämää ... ilman tarkoitusperää, ilman harrastusta ... ilman rakkautta, ilman toivoa...!"

Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan itseensä.

Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.

Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.

Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki puutarhaan kävelylle.

Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät, kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.

"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi lähteäkseen.

"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti, "istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä pois paikasta, jota vihaa..."

"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi, että sanon suoraan, ... avioliittonne ... tarkoitan ... miehenne..."

"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä, hän kulkee _omaa_ latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani..."

Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta kuuluivat ne hänen korvissaan.

Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.

"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän, "iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen kuin susi..."

"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt..."

Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan hänen nenänsä edessä.

"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä _siihen_ tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.

"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."

"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen parsi: 'ruokaa odottaessaan...'"

Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului tukahdetulta nyyhkytykseltä.

Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella, äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin, niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.

Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan, "kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja laski pilaa.

Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa. Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä, Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.

Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme, uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.

Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua, kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:

"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi suvaita sitä, että _minun_ vaimoni -- sanoissani minun, tarkoitan _papin_, pastorin -- käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet käyttäinnyt viime aikoina"

Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti painalletaan.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin..."

"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä, olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."

"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä _kiellät_..."

"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle _puolisona_, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään; voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi. Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin. Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme: papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään myönnytyksiä."

Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen liikutuksesta...

"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä _kiellät_ ... sinä et _suvaitse_... Vaan tiedätkö, mitä minä siihen vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen, että vika on _sinussa_; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin, kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä _kiellät_ minua olemasta hänelle ystävällinen, sinä et _suvaitse_, että edes kerran saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa, johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun..."

Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt Robertin tunteita. _Hänelle_ oli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen, kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia, jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua, vaan tarjoon sinulle vapauden..."