Part 20

"Puheenjohtaja", virkahti Steck, ja silmistään loisti veitikkamaisuus. "jos Niklasson itkeekin oven takana, niin ei hän vuodata muuta kuin teko-kyyneleitä, ja pyytäisin saada lausua sen ehdotuksen, että hän saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään!"

Taas syntyi salissa aika naurun rähäkkä.

"Suostuuko kokous", kysyi Vester ääneensä nauraen, "siihen, että Norrstugan Per Niklasson, joka seisoo oven takana vuodattaen tekokyyneleitä, saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään?"

"Suostuu ... suostuu ... suostuu!!!" huudettiin joka taholta, ja naurunpuuska toisensa jälkeen kaikui kautta huoneen.

Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:

"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa, puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me, niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."

Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla huudahtaa:

"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa, johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden, joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?..."

"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee, että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä, vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista, vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille, onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että muka raamattukin on heidän puolellaan?"

Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänen _täytyi_ puhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi, välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti menemään sen mukana.

"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.

"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta. Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä. Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä. Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen, se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon taistelun peloittavasta käyttövoimasta: _itsekkyydestä_ muodostuu sen taivaallinen vastakohta: _rakkaus_, -- ja niin _on_ kerran käyvä, kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! -- kun se tapahtuu, niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi. 'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus: tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala, vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni -- niiden joukossa kenties moni teistäkin -- moittii minua siitä, että puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun ja kärsiä seuraukset siitä. En _voi_ puhua muuta, koska se, mitä puhun on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa: Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa Jumala kanssanne. Jos teette työlakon, _niin tehkää se raamatun perustuksella!_ Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän päätöksiänne ja toimianne!"

Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet nostivat lakkia syvästi liikutettuina...

Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan. -- -- --

Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.

Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina, viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.

Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat, pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.

Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.

Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua. Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.

Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä, jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat tarpeen vaatimina suostuneet, -- kaikki nuo tulivat jonossa sillalle, jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.

Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta, jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja kenttä-harjoituksissa.

"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin olette luopuneet velvollisuuksistanne. _Minulla_ ei ole mitään tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, että _te_ sen vuoksi rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin olkoon tämä kaikki unohdettu ... pois pyyhitty", -- hän teki kädellään pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte lakkoa, niin -- olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne, _minun_ antamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"

Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna, varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.

Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.

Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä; sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä, esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen, taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa, esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.

Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä; olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.

"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."

Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan. Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.

Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin. Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen syvän sulkeutuneen katseen.

Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun Bernfelt ei puhunut mitään.

"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein vihaisella ilmeellä.

Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni herätti hänen taas todellisuuteen.

"Niin ... kyllä ... minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko, se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen ehkäiseminen käyne vaikeaksi."

"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen liikettä.

Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?

"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne puhuakseni kanssasi juuri työlakosta ... hm ... pyytääkseni neuvoa ... tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin sinua katsomaan ... toivon huomenna saavani tavata rouvaasi... Vaan kumminkin ... arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä sekasotkuisista oloista ... hm..."

"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli, vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.

Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.

"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen, että näillä seuduin väitetään että sinä ... niin, suoraan sanoen, että paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla perää?"

"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.

"Kah ... sehän on yhden tekevää ... _asianomainen_ on sanonut sen", sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan paljasta hullutusta..."

"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että tunnen sitä _huolimatta_ siitä, että olen pappi ja kristitty, vaan juuri _siksi_ että olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen toistanne keskinäisessä rakkaudessa' -- ainoakin näistä käskyistä elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon, kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."

"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska hyvänsä."

"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja että _sitten_ tulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko. Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat: 'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"

Bernfelt oli sävähtänyt punaiseksi kuullessaan Robertin viimeisen lauseen, ja hänen iloiset, ystävälliset silmänsä tummenivat.

"Niin, siinä se nyt nähdään!" huudahti hän kiihtyneenä, "tuo on sitä vanhaa virttä, jota laulavat kaikki, jotka eivät tiedä asioista mitään, älä pane pahaksi että sanon sen suoraan! Eihän sinulla miten voi olla kokemusta näissä olosuhteissa, etkähän voi olla selvillä tällaisen liikkeen kaikista mutkista, joissa kukin on riippuvainen toisestaan, ja jossa niin kutsutut pikku seikat, sellaiset kuin muutaman äyrin palkan lisäys työmiehille, voi vaikuttaa koko joukon selkkauksia asioissa -- ja kumminkin istut nyt siinä tekemässä tietoperäisiä arvosteluja ja puhut aivan päin mäntyyn. Sanon sinulle sen, että meillä, työnantajilla on usein tuhat kertaa suuremmat huolet kuin työmiehillä. Tuottakoonpa työ voittoa tai tappiota, maksetaan työmiehille palkka, hänellä ei ole mitään huolta, hän on aivan levollinen, laskeutuipa raudan hinta eli nousi, hänen täytyy kuitenkin saada rahansa, niinkuin muidenkin palkan saajain, kun sitä vastoin meillä työnantaja-paroilla, aikoina, jolloin rauta ja puu ovat huonossa hinnassa välistä on niin ylenmäärin huolia, ja olemme niin sekasotkuisissa oloissa, ettemme mitään haluaisi sen mieluummin, kuin vaihtaa asemaa hyvin toimeentulevan työmiehen kanssa, jolla on määrätty palkka ja hauska asunto. Otan vain esimerkiksi Riselan tehtaan. Tiedätkö millä kannalla asiat siellä nykyään ovat? Työmiehet, siellä taukosivat muutama päivä sitten työstään, auttaakseen Käppingen veljiään, kuten suuremmoisesti sanottiin; vaan nyt on Riselan tehtaan asema sellainen, että jollei lakkoa mitä pikimmiten saada ehkäistyksi, niin tulee luultavasti vararikko. Ja mikä siitä on seurauksena? Siitä ei seuraa ainoastaan omistajain häviö, he tosin kyllä ovat ihmisiä hekin, ja voivat olla levottomia vaimostaan ja lapsistaan, _vaikkapa_ vain ovatkin työnantajia, vaan se nyt ei merkitse niin paljon; mutta koko työväestökin on siellä leivän puutteessa. Voiko sitäkin lakkoa järjellisillä syillä puolustaa?"

"En ole koskaan minkäänlaisena selviönä pitänyt sitä, että kaikki lakot olisivat järjellisiä tai puolustettavia", vastasi Robert kylmänä, "päinvastoin ne voivat usein olla vastakohtana. Mutta miksi otat Riselan tehtaan, tarkastaisit mieluummin Käppingeä. Tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että Riselan omistaa rikas yhtiö, joka ilman tuntuvampaa uhrausta olisi voinut myöntyä työväen vaatimuksiin, joten olisi voitu estää tuo monessa yksityisseikassa suhteetoin lakko. Muutoin en ole niin yksipuolinen ja vääryyttä harrastava, etten katsoisi työmiehen tarvitsevan niin hyvin kuin hänen herransakin seurata kristillistä ohjetta: ajatelkaa toisiakin..."

Bernfelt päästi pitkän ylenkatseellisen vihellyksen.

"Po ... po, po", naurahti hän halveksivasti. "Nyt olet pahempi ihanteellisuuden harrastaja kuin luulin. Niin, voithan saarnata kansalle tuota kaunista oppia, vaan jos koskaan saat yhden ainoankaan työmiehen katsomaan herransa parasta, ja huomaamaan, että tälläkin voi olla huolia ja ikävyyksiä, niin sitten en minä ole minä!"