Part 2

Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta. Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta, missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa, käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"

Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa, sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo, että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan, hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti liiasta huolesta nääntynyt ... kuusi lasta..."

Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle, mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän kieltäytyä kaikesta.

Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa, neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:

"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"

Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle' -- he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä -- että vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan" kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.

Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen, tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.

Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.

"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."

"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.

"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.

Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa, kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen hyvää yötä, -- saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän perheen olosta.

Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.

"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta, ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."

"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta, näyttivät niin kuihtuneilta.

Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa äitipuoltaan.

"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa tavallista määräänsä."

Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen, sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.

"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne, kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin puolesta."

Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut, varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena, eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä. Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin Gabrielle."

Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti, oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa vaikuttava asema -- ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään -- kaikkein vähinten äitipuolelleen -- paljastaa jotakin siitä, mikä hänessä liikkui.

Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.

"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin, että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.

Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären puoleen.

Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen köyhästä perheestä.

Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja tylsistyneeksi -- ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. -- nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, -- ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan -- kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.

Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo, otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän rajun mielenliikutuksen aikana.

Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:

"Minä kammoksun elämää ... minä kammoksun elämää!..."

Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti riisumaan itseään.

Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri, kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa", filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti -- lehti sekaantui kuolon mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja kaipauksessaan.

Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."

Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista ääntä kysyi:

"Bella. joko nukut?"

"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.

He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.

Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa, alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla kuin "iso-sisar."

"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean topattu, ettet voi ajatellakaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli heittäytynyt.

"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti, niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen tiennyt?"

"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä, olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi ollut kyttyräselkäinen."

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä, "tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.

Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän ääressä.

"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta sisareen.

"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan! Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään olemme!"

"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan, ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"

"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa, istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä pahemmaksi!"

"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"

"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille! Karin Lind aikoo myöskin siksi."

"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen, "mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"

"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän rakastunut sinuun."

"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa kiltimpi", vastasi Ebba.

Gabrielle pudisti hymyillen päätään.

"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule mainiota?"

"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas, kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä aina tarvitse kuulla torumisia, eikä ... oi, mikä hyvä tuuma Bella!"

Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.

Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä, ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille, jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle, hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.

Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla, joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon, nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. -- -- --

Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi kotiinsa.

Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen. Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan; nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin... Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli toisella puolella ruokasalia.

Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen, iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi puoleksi tuolistaan.

"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.

"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan sanomalehtiä."

Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."

Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.

"Suo anteeksi, rakas ystäväni... Sinun tähtesi olisin mielelläni tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on todellakin ollut niin paljon työtä tänään..."

"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän..."

"No niin, ehkäpä joskus toiste ... ensi torstaina ... olen vakuutettu siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä saarnamies."

Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.

"Olkoon niin, toiste siis ... jos Jumala suo meidän siksi elää... Hyvää yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.

Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien, joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin -- saattoi kreivitär ainakin olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään...

Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen, sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.

Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut, mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan, alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.

II.

Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota hän tunsi rakkaasen vainajaan.

Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä käytöksellään.

Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.

Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon, joka oli kudottu romanttisista valheista. Salaperäisistä lähteistä tuli äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.