Part 19

Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne mitta tulee täytetyksi."

Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.

Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"

Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.

"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."

"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert, laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.

Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain, kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle, Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen perheen luo.

Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.

"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen -- olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."

Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat asiat.

"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan, niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä olla voi."

"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi -- ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme -- niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä Jumalan edessä!..."

"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua, eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani että työmiehet ovat enemmän _tosia_ kuin paremmat ihmiset, ja he ovat kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat' tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."

"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin mitä aijotte silloin tehdä?"

"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen käsittää helposti, että emme _voi_ elää tällä tavoin. Niin iloiseksi kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään. Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua Saksanmaalta."

Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.

"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen, kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään olot ole paljoa paremmat."

"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."

Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän, "ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"

Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän palasi taas vanhoihin väitteihinsä.

"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla. Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas. Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siis _eivät_ ole oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit olisi häntä siihen pakoittaneet."

"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia, että kaikki olisivat neroja?"

Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa, kun vaan tultiin työväenkysymykseen.

"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta, jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa, alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa, kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon, valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen, ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme, puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä laittomuudesta j.n.e. Ainoastaan _meidän_ mielestämme muka työmiehen elämä saa olla raskas, _meillä_ vain saa olla kyllältä osanottavaa mielialaa, _itsellään_ hänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."

Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa, jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia, niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin Robert itse."

Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun mitättömän sanan.

Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin näkivät tietä edessään.

Työväen kirjastoa lähetessä, näki Robert tulen akkunasta. Hän muisti että työmiehillä oli kokous siellä tänä iltana, ja hänet valtasi satunnainen, vastustamaton halu päästä mukaan. Hän hypähti paikaltaan ja antoi ajajan seisahuttaa.

"Tulen heti jälestä." sanoi hän Gabriellelle hypätessään vaunuista, sulki oven ja antoi ajajalle lähtömerkin, "hyvästi, muutamaksi hetkeksi."

Sitten hän kiiruhti mäkeä ylös kirjastoon.

Mutta ovi oli suljettu. Epäillen seisoi hän hetkisen: mitäs hänellä oikeastaan olikaan siellä tekemistä? Viime aikoina hän oli, mikäli mahdollista, koettanut välttää joutumasta keskusteluun työmiesten keralla, kun luuli ettei nykyisessä epävarmassa asemassa voisi heitä hyödyttää, ja tiesi sahanhoitajan ja päällikön epäillen pitävän häntä silmällä. Mutta myötätuntoisuutensa rahvasta kohtaan, kiintymyksensä työväkeen, jonka henkisen ja aineellisen aseman parantamiseksi hän siihen saakka oli taistellut, pääsi hänessä voitolle. Huolimatta siitä, että hän mahdollisesti ottikin vaarallisen askeleen, ei hän voinut vastustaa halua, joka pakoitti tällä hetkellä pitämään työmiesten puolta.

Pari kertaa hän sai kolkuttaa ennenkuin raamimies Karlsson, keskikokoinen, leveäharteinen, parrakas mies, jolla oli levottomat sinertävät silmät, avasi oven. Hän oli portinvartijana, ja kysyi ynseästi: "Ken siellä?"

Robert ilmaisi itsensä: pimeässä Karlsson ensin ei ollut tuntenut pastoria, vaan nyt tervehti ystävällisesti ja kun Robert kysyi tokko saisi tulla mukaan kokoukseen, lupasi hän kuulustaa ja sulki oven.

Kesti hyvän aikaa, kunnes ovi aukeni jälleen. Robert kuuli sillävälin innostuneita, kovia ääniä, jotka kuuluivat olevan eri mieltä siitä, päästettäisikö hän sisään vai ei.

Vihdoin Karlsson taas näyttäytyi ovessa.

"Olkaa hyvä käykää sisään", sanoi hän ja avasi oven puoleksi pastorille.

Robertin tullessa saliin oli siellä kaikki hiljaa, ja häneen kääntyi satoja katseita, joissa oli utelias, epäluuloinen tai odottava ilme. Useimmat kokoontuneista olivat Ryforsilaisia, jotka hän ainakin ulkonäöltä tunsi, mutta hänen terävä katseensa, jolla hän puhujalle omituisella pikaisella tarkastamiskyvyllä, eroitti myöskin useita tuntemattomia kasvoja, joten siis työväkeä oli muualtakin saapunut tähän kokoukseen.

Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi seisaalleen ja huusi:

"Puheenjohtaja!"

"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.

"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."

Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.

Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat kuiskaella toisilleen.

"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "ken tahtoi puhua? Vai niin ... Stark ... olkaa hyvä ... Starkilla on puheen vuoro."

Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.

"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää kuulijakuntaa ... pitkillä ... pitkillä ... niin ... aijon vain selvittää herroille erään asian... Arvelen nimittäin että ... ja luulen että kaikki ovat samaa mieltä ... sillä olemmehan nähneet ja kokeneet ... ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta... Minun mielestäni tämä huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin ... niin sanoakseni ... niin ... tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin ... niin ... niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan ... ja ... niin..."

Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.

Vieras työmies huusi heti "puheenjohtaja" ja nousi seisomaan.

"Niinhän ne aina sanovat", sanoi hän yhtä vihaisena kuin äskenkin, "'työkansan ystäviä', sitä ne kyllä kaikki ovat sanoissaan, vaan kun tarvitaan, niin... Minä vaadin, että pastori itse tekee siitä selon, eikä anna toisten puhua puolestaan..."

Tyytymätöntä melua herättivät nuo sanat, vaan se vaikeni heti kun Robert huusi "puheenjohtaja."

"_Olkaa_ niin hyvä!" vastasi tämä pannen painon ensi sanalle ja kumartaen Robertille.

Robert oli hetkisen ääneti katsoen lattiaan. Hän tunsi täydelleen sangen valkean ja aran asemansa. Syvimmät, totisimmat tunteensa olivat kiintyneet työmiehiin; uudistuksiin taipuvainen luonteensa, joka jo pienestä saakka oli saattanut häntä pitämään sorrettujen puolta, ja joka kehittymistään oli kehittynyt Ryforsissa olon aikana, jolloin jokapäiväinen seurustelu alemman rahvaan kanssa oli kokonaan kuluttanut hänen katsantokannastaan ylimysvaltaiset taipumukset, tuo kaikki kuohahti nyt niin voimakkaasti että oli vähällä huimasta hänet. Mutta toiselta puolen hän selvään käsitti, että tuota myötätuntoisuutta oli hillittävä jossain määrin; hän ymmärsi sen, että seurakuntalaisilleen rauhattomuutta ja laittomuutta julistava pappi on säännöttömyys, jota ei saa olla olemassa.

Jos hän tällä hetkellä kadottaisi mielen malttinsa, jos antaisi hetkellisen tunnelman hurmata itsensä, silloin ... niin silloin hän ei enää voisi kauvempaa olla kirkon palvelijana...

Tuo sielun taistelu, jonka sekaisia syitä hän edes ei ehtinyt saada sanoiksi, vaan ainoastaan äkkipikaa vaistomaisesti tunsi, kesti vain hetkisen, mutta se koski häneen niin kovasti, että hän itse tunsi, miten kalpea oli, vihdoin nostaessaan silmänsä katsellen ympärillään seisovia työmiehiä.

"Veljeni", sanoi hän, ja huultensa hellän surumielinen hymy muodosti jyrkän vastakohdan silmäinsä kiihkoiselle katseelle, "minulla ei ole monta sanaa teille puhuttavaa, vaikka kiusaava ääni kuiskaakin korvaani, että meillä voisi olla toisillemme paljon puhumista. Mutta hetki siihen ei ole sovelias. Vanha ystäväni seppä Stark on jo puhunut puolestani, paremmin kuin itse olisin osannutkaan. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Huone, jossa nyt olemme, koko entinen elämäni täällä, harrastukseni hankkia teille oikeutta, eikö niissä ole kyllin todisteita siitä, että tarkoitan teidän parastanne, että aina, kuten tähänkin asti tulen pitämään työmiesten puolta? Tarvitseeko minun sanoa vielä enemmän?"

Hän katsoi ympärilleen, ja äkillinen liikutus, joka oli vallannut työmiehet, näytti minkälaisen vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kaunis, ilmeekäs ääni, joka notkeana mukautui niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita hän tahtoi tuoda esiin, hienot kasvojen piirteet, eloisa katse ja suopea hymyily kahlehti työmiehet, jotka istuivat hievahtamatta tarkkaan kuunnellen joka sanaa, Ainoastaan se työmies, joka ensin oli Robertia vastustanut, näytti epäilevän, ja nousi seisaalleen sekä lyhyesti lausui:

"Pyydän että asiasta tehdään esitys."

"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.

Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:

"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana keskusteluissamme?"

Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen myöntymishuutoon.

Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle kilvan tehtiin sijaa.

Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.

Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja kuumaksi.

Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan, nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.

Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä, vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.

"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen ystävällisen näköinen työmies.

"Olkaa niin hyvä! Stålilla on puheenvuoro."

Stål nousi seisaalleen päätään raapien ja alkoi:

"Niin, kun minä nyt en ole mikään maisteri, niin en myöskään osaa puhua oppineesti, mutta kyllä sentään haluan hiukan tutkistella edellisen puhujan lauseita. Minusta nyt ei näytä oikein kohtuulliselta se, että jos jollakin työmiehellä on hyvä toimeentulo ja hän on tyytyväinen isäntäänsä, niin minusta ei näytä, sanon minä, olevan oikein älykästä, että hän lakkaa työstä, sen vuoksi, ettei toinen työmies ole tyytyväinen. Minun mielestäni se on _salakavalaa_, eikä anna herroille hyvää käsitystä meistä työmiehistä. Omasta puolestani sen lisäksi vielä tahtoisin huomauttaa, ettei olisi haitaksi jos molemmin puolin oltaisiin hiukan tyytyväisemmät. En millään muotoa halua ruveta rankaisemaan käppingeläisiä työlakon vuoksi, vaan tahtoisin lausua heille eräässä lehdessä äskettäin lukemani runopätkän, joka kuuluu näin:

"Viisain se on näillä mailla, Joilla kulta ohje on: Tyydy määrään kohtalon; Elä ain' oo uutta vailla!"

Sen sanottuaan hän vielä pari kertaa kynsäsi korvallistaan, ja viekkaasti naurahtaen katseltuaan ympärilleen istuutui.

"Puheenjohtaja!" huudahti John Hult nousten kalpeana vihasta.

"Kas, se on kaunista!" huusi hän ja harmaat, syvään painuneet silmänsä säkenöivät vihasta, kun hän katsoi Stålia, joka kumminkin näytti pysyvän aivan tyynenä. "Siinä istuu tuokin vanha raato, jolla on puolen kolmatta kruunua päivältä, vaimo kuollut ja kuopattu, toinen tyttö miehellä Östersundissa, toinen palveluksessa Tukholmassa ja kaikki muut lapset kuolleet; siellä hän vain istuu ja haukkuu pahanpäiväiseksi Käppingen työmiehen, jolla on viisi kuusi lasta, vaimo elossa ja kurja hökkeli asuntona. Hän on juuri samallainen kuin vanhat roistot, jotka, kun itse eivät enää kykene syntiä tekemään, kurittavat nuoria, jos ne vain uskaltavat vilkaistakaan hameeseen päin. Vaan sellaista käyttäytymistä _minä_ sanon salakavalaksi!"

Hän nyökkäsi päättävästi päällään, ja heitti vielä Ståliin pahan suovan katseen.

"Puheenjohtaja!" lausui vanha seppä sanomattoman ylenkatseellisesti.

Vaan hänen puheensa keskeytti Hult alottaen uudestaan samalla tavoin, eikä huolinut ollenkaan siitä, että Stål vielä mahtavammalla äänellä kuin äsken toisti: "puheenjohtaja."

"Hiljaa", ärjäsi Vester lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "Karlsson siellä perällä sanoo jotain. Mistä on kysymys?"

"Puheenjohtaja!" huudahti Karlsson, "Norrstugan Niklasson on ulkona ja kysyy, saako hän tulla sisään?"

Kiihkeitä "ei"-huutoja, joiden seasta kuitenkin kuului väliin äänekäs "saapi", kaiku joka haaralta.

"Puheenjohtaja", sanoi nuori, kaunis, vilkassilmäinen työmies Steck, "haluaisin ilmoittaa, että Niklasson on oikea _ämmä_, ja jos on aikomus tuoda hänet tänne, niin on hänelle ensin pantava hame päälle, että kukin tietäisi, mistä hän käy!"

Tuo lausunto synnytti kovan naurunmetakan. Steck oli kuulu pilkkakirves ja saikin aina palkakseen naurun puuskia, kun vain milloin suunsa avasi.

"Puheenjohtaja", huusi Karlsson, pitäen kätensä torvena suunsa edessä, jotta ääni paremmin kuuluisi melun läpi. "Niklasson itkee siellä ulkona kun ei pääse sisään."