Part 18

"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, _hän_, joka kadehtii ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.

"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole enää ollut ainoatakaan ilopäivää."

"Ja mitä ... mitä ... tekemistä minulla ... on tuon seikan kanssa, mitä se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.

"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä ... niin, niin ... niinpä niin ... on niin kummallista... Minä arvelin vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme _itse_ olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat pelastettavissa."

Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa. Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen, ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa huoneesta.

Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina, tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen pastori Strandin kertomus... Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian -- romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?...

Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä, että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.

Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen järven poikki Ryforsiin.

Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään -- mutta Robert ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.

Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet -- pitikö sanoa...

Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.

Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää" luomaan silmänsä maahan.

"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet ollut?"

Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."

"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa, ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle, _missä_ olit, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."

"Robert!..." huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.

"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä, "älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita, _sinun täytyy_ havaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle, _minulle_ itselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa palvelija taikka" -- hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole kohtuuttomat."

Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin olisi pelännyt keskustelun jatkoa.

Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä, ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä, herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?

Ei ... ei mikään ... ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita, ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja -- oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän luottamusta ja myötätuntoisuutta...

Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen uhriksi...

Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus heidän avioliitostaan.

XIII.

Sisämaassa, lounaiseen Ryforsista, ovat Käppingen rautakaivokset. Toisen puolen kaivoksesta omistaa eräs osakeyhtiö, joka kulettaa rautamalmia kaupaksi ulkomaille; toisen taas Rendalan ja Själan rautatehtaat, jotka kaivoksesta tuottavat tehtaassa tarvittavat raaka-aineet.

Nuo ihanassa seudussa olevat kaivokset, joita ympäröi joka taholta kuusimetsä ja sinertävät vuoren kukkulat niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat noin pari vuotta sitten tyytymättömyyden ja työlakko-rauhattomuuksien, joita näihin aikoihin liikkui maan pohjois-osissa, oikeita pesäpaikkoja. Käppingen kaivosta pidettiin, vaikka se olikin maan rikkaimpia ja tuottavimpia, kaikkein vaikeatöisimpänä. Se oli tuollainen "nostokaivos", jossa työnteko kävi alhaalta ylöspäin, siten että työmies, riippuen tikapuilla, porallaan kalkutti kivilakea, kunnes se oli valmis räjäytettäväksi. Ja kun räjähdys oli tapahtunut ja rautamalmi kuletettu ylös syvyydestä, täyttyi ajan pitkään kaivoksen alaosa, ja tällä tavoin raivasi työmies kuukaus kuukaudelta vaivaloista tietään ylöspäin.

Siitä työstä oli heille tähän saakka maksettu kaksi kruunua metriltä, joten, jos olivat sukkelat ja kestäväiset, ansaitsivat keskimäärin 40, 50 tai 60 kruunua kuussa, aina sen mukaan, kuinka vaikeatöistä malmikerros oli. Mutta perheet olivat ylimalkaan suuret; ei ollut helppo tyydyttää jokaista pikkusuuta, joka työmiehen kodissa huusi ruokaa, varsinkin kun elintarpeet täällä, kuten muuallakin olivat käyneet kohtuuttoman kalliiksi, sen kautta että Riselan kylän maakauppias, jolta kansa osti tavaransa, otti noin 20 prosenttia enemmän kuin kaupungissa; täytyihän sitä paitsi jotain jäädä vaatteidenkin varalle, vaikka nuoremmat lapset niiden puutteessa toisinaan saivatkin loikoa tilallaan enimmän osan päivää. Jo parina vuonna oli salainen tyytymättömyys noussut rahvaassa; vihdoin puhkesi se ilmoille, työmiehet vaativat 25 äyrin korotusta metriltä, ja kun sitä ei myönnetty, syntyi työlakko.

Siinä nyt oli merkki yleiseen työlakkoon; kolme kuukautta oli Käppingen työväki joutilaana, vaan kun ei sillä mitään voitettu, herkesi Riselan kaivoksenkin väki työstään auttaakseen veljiään. Heitä seurasi Nyberg ja Rendal, sitten Klappebergin iso rautatehdas, ja kohta oli työlakkoliike kulovalkean tavoin levinnyt koko seudun yli. Ryforsissa oli mieliala hyvin levotoin, ilmassa liikkui sodan enteiden kummallisesti vaikuttavaa rauhattomuutta. "Nyt on Rendal yhtynyt työlakkoon, nyt on Nybergin väki lakannut työstä", tuollaisia tietoja tuli joka päivä kiihoittaen mieliä. Ja vähä väliä levisi kamalia uutisia, sellaisia kuin että sotaväkeä oli määrätty käymään käsiksi, ja että rahapohatat olivat uhanneet ajaa kaiken rahvaan, niin pian kuin se näyttäisi pienimpiäkään rauhattomuuden oireita, yhteen läjään ja ampua kuoliaaksi, j.n.e. Illan toisensa jälkeen pitivät työmiehet Hultin ja Vesterin johdolla kokouksia kirjastossa; kukaan ei saanut tietää, mitä niissä päätettiin, sillä yhtymiset tapahtuivat suljettujen ovien takana, mutta rahvaan ihmiset ja asento ja "Fanan" lehden vallankumoukselliset kirjoitukset eivät ennustaneet mitään hyvää.

Sahanhoitaja käveli ympäri sahaa synkeän ja vihaisen näköisenä, tavallinen kulunut viitta yllään, kädessään vanha pahka sauva, jota hän käytti kävelykeppinään. Hän tiesi täällä olevan vaarallisia rauhattomuuden aineksia, jotka vain tarvitsivat sytyttävän kipinän räjähtääkseen, ja tiesi ettei se kipinä ollut kaukana. Mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itse eikä Bernfeltkään antaisi hiventäkään perää rahvaan toivomuksille. Työväki oli täällä hyvissä oloissa, sille maksettiin hyvät palkat eikä rasitettu ylenmäärin, ja jos sille nyt pisti päähän tehdä työlakko sen vuoksi, etteivät Käppingiläiset olleet tyytyväiset samaan palkkaan kuin muut kaivostyömiehet, niin ei ollut muuta keinoa kuin käydä käsiksi kovin kourin. Mitään myönnytyksiä ei voinut tulla kysymykseen. Se täytyi jokaisen ymmärtäväisen ihmisen huomata, ainoastaan sellaiset runolliset haaveilijat kuin pastori Wallner väittivät vastaan. Sen nyt sai tehtaanisäntä siitä, että otti tänne "ajanmukaisen" voimakkaan papin! Olihan toki esim. Norberg-vanhus paljon parempi, vaikka hänen kuulijansa nukkuivatkin melkein koko jumalanpalveluksen ajan, vaan kuitenkin käsitti, että pappismiehen velvollisuus on pitää isännän eikä työväen, lain eikä laittomuuden puolta. Niin, vieläpä viimeksi ollut pappikin, joka oli tehdä rahvaan hulluksi liialla hartaudellaan, oli parempi tätä.

Vihdoinpa leimahti rauhattomuuden liekki ilmituleen Ryforsissakin antaen sahanhoitajalle aihetta ryhtyä toimeen. Muutamiin paikkoihin oli näet yöllä naulattu ilmoituspapereja, joihin oli kirjoitettu:

"Työmiehet! Veljet! Miksi viivytte? Tehkää kuten veljemme Nybergissä ja Rendalassa, Klappebergissä ja Riselassa! Meillä on oikeus puolellamme, me emme saa ylivallan antaa itseämme säikähyttää. Historia näyttää, että kun rahvas liittyy yhteen, niin se saavuttaa voiton. Työmiehet, älkää viipykö! Käppingen veljet odottavat, että joka mies täyttää velvollisuutensa!"

Sinä aamuna vallitsi Ryforsissa tuskallisen kiihtynyt mieliala. Kaikki olivat hiukan alakuloisia aivan kuin rajuilman edellä. Työmiesten vaimot vetistelivät ja valittelivat toisilleen. Heidän mieliinsä ei vaikuttaneet mitään ne toiveet paranevasta asemasta, joita työlakko tuottaisi Käppingen rahvaalle; he näkivät vain lähimmän tulevaisuuden, työttömyyden, yltyvän juoppouden, köyhyyden kodeissa, lasten nälän ja muun kurjuuden, mitä työlakko tavallisesti tuottaa. Heille siitä olisi vähin etu: heitä työlakon kaikki seuraukset säälimättä kohtaisivat! Ja mitä oli työlakosta hyötyä? Nähtiinhän aina, että viimeiseltä kuitenkin "herrat" aina pääsivät voitolle!

Sahanhoitaja tiesi kenen kirjoittamia ilmoituspaperit olivat. Hän tunsi Vesterin lauseparren: "historia näyttää."

Kun hän kuitenkaan ei voinut mitään toteen näyttää, repi hän vain palasiksi ilmoituspaperit, kutsui työmiehet kokoon ja piti heille ankaran varoituspuheen, tuon tuostakin kiinnittäen Vesteriin läpitunkevan katseen.

Vaan Vester seisoi levollisena paikallaan, käsi nahkaesiliinan välissä. Hänen pienet terävät silmänsä kohtasivat sahanhoitajan katseen ilmeellä sellaisella, kuin olisivat tahtoneet sanoa: "vai niin, lörpötä sinä vain, ukko paha, me tiedämme, mitä me teemme, sillä me olemme lukeneet historiaa ja huomanneet, että kun vain rahvas pitää yhtä puolta, niin se aina _pysyy_ ylivallassa, tosin en luule, että pääsemme niin pitkälle kuin toivoisin, että nimittäin voisimme hirttää sinut tuolla lautatarhassa, vaan jos onni potkasee, niin ehkä saamme huviksemme heittää sinua kirveellä päähän, taikka antaa sulle hyvät potkut palkkioiksi kaikista niistä kerroista, jolloin olet kohdellut meitä kuin järjettömiä eläimiä."

Seuraavana päivänä oli melu Ryforsissa vieläkin suurempi, sahanhoitaja keskusteli päällikkönsä kanssa yhä vilkkaammin, yhä enemmän huokailuja ja valitus-ennustuksia kuului Stork-rouvan luona, yhä useampia vetisteleviä työmiesten vaimoja näkyi, sillä aamuposti toi tiedon, että Själan rautatehtaallakin, jonne oli vain peninkulma matkaa Ryforsista, oli työväki tehnyt lakon. Huhu kertoi sikäläisen työväen olleen niin hyvästi valmistuneen siihen työlakkoon, että voisivat vastustaa isäntiään useampia viikkoja. Mutta tiesipä toinenkin huhu kertoa, etteivät isännät aikoneetkaan ryhtyä taisteluun, vaan että kaikki tehtaat jo olivat suljetut ja työväki eroitettu.

"Gabrielle", sanoi Robert muutamana aamupäivänä vaimolleen, "haluatko seurata minua Käppingeen? Olen luvannut työmiehille tulla sinne tänään ja ehkä sinua huvittaisi nähdä miten siellä eletään. Luulenpa että mielipiteesi työlakosta siten muuttuisi."

Gabrielle näytti hämmästyneeltä. Nykyään ei Robert enää usein ollut tehnyt hänelle sellaisia ehdotuksia.

"Niin, kyllä minä voin tulla mukaan", vastasi hän epäillen, "mutta..."

"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko asia sikseen..."

"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"

"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo puoli yksi."

Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni laittautumaan valmiiksi.

Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen, ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista taivalta Käppingen kaivoksille.

Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin, joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia. Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.

Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan pitkin kenttää.

Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain, jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.

Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia -- sillä niitä täällä ryömi joka paikassa -- utelijaina katselemaan matkustavia.

Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli "kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle. "Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko, keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu yllään kätkyessä.

Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena kyynäspäät polvien nojassa.

"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö mielet pysyvät rohkeina?"

"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se vain minusta näyttää."

"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta asentoaan.

"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.

"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin että kyllä me aina toimeen tulemme."

"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.

"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos 'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko maahan."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta, jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.

"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.

"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen nainen, sen minä sanon."

Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti. "Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko, eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu keksiä jos jotakin!"

"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä, "jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."

"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."

"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä, katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä..."

"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."

"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen, mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä..."

"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän näköisenä.

"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun ei ole nimeksikään."

"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme, etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"

Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän kuin toisilla.

"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"

Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta. Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa, väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle -- vaan jotka olivat pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.